Stalinismi loi neuvostoliittolaisiin elokuviin PPP-periaatteen: patrioottista, positiivista ja puoluekantaista

Venäjän-tuntija Pentti Stranius uppoutuu teoksessaan neuvostoelokuvien maailmaan anekdoottien kautta.

Ohjaaja Nikita Mihalkov (s. 1945) sai työskennellä neuvostoaikana perhetaustansa vuoksi suhteellisen vapaasti. Kirjan kuvitusta.

19.3. 11:01

Tietokirja

Pentti Stranius: Unohdettu valkokangas – Esseitä venäläisestä elokuvasta. Warelia. 344 s.

Boris Jeltsin istuu yksin keittiössään, huokailee epätoivoisesti ja juo vodkaa. Puoluejohtajien potretit alkavat lipua valkokankaalla Jeltsinin kumaraisen hahmon ohi ohjaaja Aleksandr Sokurovin luetellessa teloitettujen ja rehabilitoitujen nimiä menneiltä vuosilta.

Tätä dokumenttielokuvaa ei moni muista. Sokurov kuvasi Jeltsinin surkeutta vuonna 1987 Moskovan puoluejohdosta saatujen potkujen jälkeen.

Pentti Straniuksen (s. 1951) esseeteos Unohdettu valkokangas sisältää loputtomasti mielenkiintoisia esimerkkejä pääasiassa neuvostoajan elokuvataiteesta ja piirtää samanaikaisesti maan historiasta lähikuvaa. Lähikuvia maalataan niin dokumentaristi Dziga Vertovista, Sergei Eisensteinistä kuin Vasili Šuksinistakin.

Aleksandr Sokurov (s. 1951) on venäläisen elokuvakielen keskeinen uudistaja. Kirjan kuvitusta.

Teoksen punainen lanka on Nikita Hruštšovin suojasään ajan (1956–1964) ilmapiirin hetkellinen vapautuminen, joskin neuvostoliittolaiseen elokuvaan se vaikutti muita taiteita vähemmän, sillä elokuvatuotanto on aikaa vievää.

Venäläiseen tapaan Stranius harhailee tekstinsä lomassa aiheestaan, jos toinen linja vetää paremmin ja hauskempia anekdootteja löytyy toisaalta. Se tuo tekstiin elävyyttä ja vaikkapa neuvostohymnin sanoittaneesta lastenkirjailija Sergei Mihalkovista voi kuulla hänen elokuvantekijäpojistaan kertovan esseen yhteydessä.

Toista poikaa, Nikolai Mihalkovia, pidetään Venäjän elokuvatsaarina, joka on viimeiseen saakka uskollinen Putinille. Toisaalla Stranius jutustelee Stalinia viidessätoista elokuvassa näytelleestä Mihail Gelovanista. Esseessä jutustelevuus on tyyli- ja tehokeino, joka Straniuksella toimii.

Materiaalina Stranius käyttää niin elokuvatutkija Valeri Fominilta saatuja arkistolähteitä, lukuisia haastatteluja kuin omia kokemuksiaankin. Leningradissa 1970-luvulla opiskelleena hänellä on paljon kiinnostavia muistoja.

Stranius kertoo miten tapasi Vladimir Vysotskin rähjäisen yliopistoasuntolan bileissä. “Muistan tilanteen hyvin kuin valokuvan: Vysotski oli majoittunut porrastasanteelle mukavasti. Ikkunalaudalla oli levällään Leningradskaja Pravda ja sen päälle oli viipaloitu siististi mustaa leipää, sipulia ja jätkänmakkaraa, Doktorskajaa.”

Sattumalta samana iltana Stranius tapasi myös ensimmäisen vaimonsa.

Dokumenttielokuvan pioneeri Dziga Vertov (1896–1954) kamera olalla vuonna 1929 valmistuneen elokuvansa Mies ja elokuvakamera kuvauksissa. Kirjan kuvitusta.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski Moskovan asunnossaan 1970-luvun puolivälissä. Kirjan kuvitusta.

Kirjoittaja nostaa esiin kiinnostavan pointin lännen ja Neuvostoliiton 1960-lukulaisten eroista. Hänen mukaansa tie aikuisuuteen kesti autoritäärisessä järjestelmässä pidempään. Lännessä nuoret radikaalit olivat nuorempia kuin Neuvostoliitossa.

Punainen totalitarismi tukahdutti nuoruutta tehokkaasti. Toisin­ajattelu sijaitsi myös maantieteellisesti nuorekkaammilla alueilla: lähempänä länttä, Leningradissa ja Baltian suurissa kaupungeissa.

Kirjan kiinnostavin essee on neuvostoliittolaisen dokumenttitaiteen läpileikkaus. Leikkaus-sanaa kuuluukin käyttää, kun aiheen olennaisin osanen on venäläisen elokuvan lahja maailmalle, montaasi.

Se tarkoittaa nopeaa sarjaa otoksia, jotka muodostavat yhtenäisen tapahtumaketjun ja on nykyelokuvan tavallisia tehokeinoja. Neuvostoliitossa montaasi syntyi teknisistä syistä: filmiä oli niin vähän, että kohtaukset leikattiin säästeliäästi ja kaikki mietittiin mahdollisimman tarkkaan etukäteen.

Elokuvasta tuli taiteista tärkein neuvostoliittolaiskontekstissa. Se oli tunnevoimainen, tiedottava ja propagandistinen väline; toisin sanoen helppolukuista joukkotaidetta.

Eisensteinilainen liikkuva kuva näytti kulkevan samassa tahdissa vallankumouksen elämänrytmin kanssa. “Dialektiikka, vastakohtien taistelu ja ykseys, vanhan murtaminen ja uuden rakentaminen olivat osa uutta elokuvakieltä, jolla marxismi-leninismin opit piti juurtaa lukutaidottoman työläisen ja talonpojan tajuntaan.”

Stalinin johtajakultin aikana mentiin vieläkin raaempaan välineellistämiseen. Syntyi sosialistinen realismi, joka oli “realistista muodoltaan, sosialistista sisällöltään” eivätkä Eisensteinin tai Vertovin kokeilut enää olleet mahdollisia.

Stalinismi loi PPP-periaatteen, joka tarkoitti patrioottista, positiivista ja puoluekantaista.

Unohdettu valkokangas on kiehtovaa tarinointia kadonneesta elokuvamaailmasta ja sen hahmoista. Lähihistoriasta puhuttaessa on arvokasta, että kirjassa on läsnäolon tunnetta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat