Marty ja Wendy Byrden avioliitto on Ozark-sarjan todellinen päähenkilö. Ja kuten päähenkilöt usein, kunkin tuotantokauden alussa avioliitto on henkitoreissaan.

Kunnes kuolema meidät erottaa

Netflixin Ozark-sarja on niin mainio, että se nähdäkseen kannattaa sairastaa koronakin, kirjoittaa Jussi Lehmusvesi.

Korona iski hyvään aikaan! Olin juuri koukuttunut kunnolla Ozark-sarjaan, ja räkää pärskiessä oli aikaa katsella sarjasta kaikki näkemättä jääneet osat eli neljännen tuotantokauden puoliväliin saakka.

Ensimmäisen kauden olin katsellut jo aikoinaan, mutta nyt siis tapitin viikossa läpi yli kaksi tuotantokautta.

Viimeisen jakson jälkeen olin voipunut.

Mikä tekee sarjasta niin mahtavan?

Ensimmäinen asia on miljöö. Ozark ammentaa samasta alkuasetelmasta kuin vaikkapa komediallinen kanadalaissarja Schitt’s Creek: suurkaupunkilaisperhe joutuu tahtomattaan perähikiälle, jossa uskonnollisuus on syvää, murre paksua ja paikalliset kuviot hämmentäviä.

Byrden perheen tapauksessa muutossa on kyseessä meksikolaiskartellin tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Perheen järkytykseksi perillä odottavat seudun perinteeseen lujasti kiinnittyneet rikollissuvut, joiden rinnalla meksikolaiskartellikin on hetkittäin helisemässä.

Jo ensimmäisen kauden aikana käy selväksi, että sarjalle nimensä antanut seutu tarjoaa hienot puitteet mitä erilaisimpien juonikuvioiden ja vertauskuvien synnyttämiseen.

Sarjan ensimmäinen kausi sijoittuu Missourissa sijaitsevan suuren Ozark-tekoaltaan matkailubisnekseen. Myöhemmin perheen bisnestoiminta laajenee.

Tärkein tapahtumapaikoista on jättimäinen Ozark-järvi rantamaisemineen. Sarjan toinen luoja Bill Dubuque kertoo saaneensa idean tapahtumapaikasta työskenneltyään 1980-luvulla bensapoikana järvellä sijaitsevassa lomakeskuksessa, ja se näkyy lopputuloksessa.

Veneissä pidetään jumalanpalveluksia, käydään huumekauppaa ja veden äärellä ihmiset avautuvat. On pahaenteisiä laitureita, tummaa vettä ja ulapalta kuuluvia kiljahduksia.

Ja kaiken yllä leijailee salaisuudet kätkevä sumu.

Toinen juttu ovat näyttelijät. Vuonna 2017 alkanut sarja on esitellyt ainakin viisikymmentä tunnettua ja vähemmän tunnettua näyttelijää, eikä yksikään heistä epäonnistu roolityössään. (Tai ei ainakaan ole viimeisen neljännen tuotantokauden puoliväliin mennessä epäonnistunut.)

Sitäkin enemmän nähdään suvereeneja suorituksia.

Perheen alivuokralaista esittävä Harris Yulin: Ehdoton!

Kartellin asianajajaa esittävä Janet McTeer: Hyytävä!

Paikallista huumekuningatarta esittävä Lisa Emery: Vielä hyytävämpi!

Lobbaria esittävä Damien Young: Tyylikäs!

Ja siinä vain muutama esimerkiksi.

Liki kaikki ihastuttavan rouheilla naamavärkeillä varustetut sivuhenkilöt kelpaisivat helposti oman sarjansa päähenkilöiksi. Ja kun jokin hahmoista kohtaa ennenaikaisen kuoleman, kuten aika usein käy, katsojan suru on suuri: mikseivät käsikirjoittajat antaneet edes tuon moniulotteisen hahmon elää?

Janet McTeer esittää hyytävästi omaa avioerokriisiään läpikäyvää juristia Helen Pierceä, joka toimii kartellin palveluksessa.

Suurin ansio sarjan onnistumiseen on kuitenkin kolmella keskeisimmällä näyttelijällä. Yhtenä tuottajana ja ohjaajanakin toimiva Jason Bateman esittää vakavahkoa ja jäyhäilmeistä isää, joka ratkaisee eteen vääjäämättä tulevat tappavat ongelmat vuokaavioon luottavan insinöörin perusteellisuudella.

”Tehdäänpä sitten niin”, Byrde toteaa tilanteessa, jossa toinen mies kirkuisi kauhuista tai heittelisi esineitä seinään.

Toisaalta Batemanin eleetön roolityö korostaa perheenisän tunteita silloin harvoin kuin ne pulpahtavat pintaan. Suorastaan vallankumouksellinen on toisen tuotantokauden viimeinen jakso, jossa Martyn poskelle tipahtaa kyynel, jos toinenkin.

Multitaskaajan valheellinen tyyneys järjettömissä olosuhteissa tuottaa sarjaan ajoittain myös nautittavan koomisen vireen.

Laura Linneyn esittämä Wendy ymmärtää, että hämäräbisnekset antavat hänelle myös itsenäisyyttä ja valtaa.

Loistava on myös perheen äitiä, Wendy Byrdeä, näyttelevä Laura Linney. Tuskin kukaan pystyy loihtimaan häikäisevää tekohymyä naamalleen vakuuttavammin kuin hän.

Linneyllä on näyttelijänä myös toinen poikkeuksellinen taito: olla vahva ja haavoittuva samaan aikaan.

”Koko kehosi muuttuu. Hajusi, peilikuvasi ja aviomiehesi kosketus muuttuu”, valistaa kaiken kokenut kartellijuristi Wendyä rikollisen elämäntavan varjopuolista.

Ja Linneyn suoritusta seuratessaan katsoja todella uskoo, että juuri niin naiselle käy.

Paras hahmoista on kuitenkin Julia Garnerin esittämä Ruth Langmore. Asuntovaunuleirissä isänsä ja serkkujensa kanssa asuva parikymppinen nainen, jonka Marty Byrde ottaa suojiinsa ensimmäisen kauden alussa.

Siitä alkaa Ruthin huima kasvutarina, jonka aikana isänsä tyrannisoimasta tytöstä kasvaa omaa elämäänsä ohjaileva kasinoemäntä. Garnerin roolityön ansiosta yhdessäkään kohtauksessa ei silti pääse unohtumaan, millaista lapsuuden taakkaa Ruth kantaa sisällään.

Hän on mielensä vanki, kuten ilvekset, joita perhe kasvattaa häkissä pihallaan.

Merkittävimmän kasvutarinan käy läpi Julia Garnerin esittämä Ruth, joka nousee pikkurikollisesta Martyn luotetuksi.

Garnerin taitoa on osattu hyödyntää myös käsikirjoituksessa. Se näyttää, ei kerro. Kun kartelli vesikiduttaa Ruthia, hänelle tapahtumasta jäänyt trauma näkyy ainoastaan siinä, kuinka hän muuttaa peseytymistottumuksiaan.

Hurja on myös kohtaus, jossa Ruth katselee menettämänsä miehen tuhkauurnaa. Mitään ei sanota, mutta tuska välittyy täydellisesti.

Ruthille on kirjoitettu myös sarjan nasahtavimmat kommentit.

”Jos sä olet tappaja, niin mä olen Lumikki, enkä näe yhtään kääpiötä täällä”, hän toteaa Martylle.

Ozarkin kaltaisessa paikassa selviytymiseen Ruthilla on mainio ohje: ”Ole muita fiksumpi”.

Tai olet jauhelihaa.

Sarjan luojat, Bill Dubuque ja Mark Williams, ovat myös varmistaneet, ettei katsoja pääse muutaman jakson annostuksella kehittyvästä Ozark-addiktiosta irti millään. On kuin he olisivat työntäneet juonilaatikon täyteen hengenvaarallisia käänteitä, joita voi kaivaa esiin heti, kun katsojan mielenkiinto uhkaa herpaantua.

Paljon enemmän kuin toimintaa, sarjassa on piinaavaa uhkaa.

Samaan aikaan käynnissä on useita kriisejä, joista jokainen voi toimittaa jonkun perheenjäsenen järvenpohjaan. Ja vaikka toisen kauden puolivälin vaiheilla perheen ihmepelastumiset alkavatkin ärsyttää, sarja kokoaa itsensä kauden loppuun mennessä.

Melkein käy sääliksi suomalaisia käsikirjoittajia, kun heidän täytyy kilpailla tällaisia teoksia vastaan.

Vanhemmilla on tekemistä yhteinäisen kasvatusrintaman pitämisessä. Skylar Gaertnerin esittämä Jonah Byrde taistelee omatuntonsa kanssa perheenjäsenistä voimakkaimmin.

Sarja on nyt edennyt neljännen ja viimeisen tuotantokautensa puoliväliin. Eri kausien paremmuudesta käydään keskustelupalstoilla jatkuvaa väittelyä, mutta omasta mielestäni sarja löytää itsensä lopullisesti kolmannella kaudella.

Silloin astuu entistä voimakkaammin esiin sarjan todellinen päähenkilö: Martyn ja Wendyn avioliitto. Samalla kun sarja kertoo huumeiden, rahan ja markkinatalouden logiikasta, sen keskiössä ovat vanhempien parisuhteessa vallitsevat valtakiemurat.

Ensin yhteinen vihollinen yhdistää heitä.

Sitten erottaa.

Erilaisia parisuhdesarjoja on televisio pullollaan, mutta Ozark onnistuu tekemään Byrdejen avioliiton puimisen tuoreen oloisesti.

Vaikka myös esimerkiksi Weedsissä ja Breaking Badissa rikollinen elämäntapa on yhdistetty arkisiin perhekuvioihin, niissä päähenkilöt toimivat enemmän yksinäisinä hahmoina kuin valan vannoneena avioparina.

Eikä edes Sopranosissa ole nähty yhtä hulvattomia terapiasessioita kuin millaisissa Marty ja Wendy parisuhdettaan ruotivat.

Sarjan edetessä selviääkin, millaisia haasteita avioliitolle ja vastuulliselle vanhemmuudelle rahanpesubisnes tavalliseen elämään verrattuna tuottaa.

Huoli tyttären poikakaverista on suurempi, kun tätä epäilee FBI:n vasikaksi.

Pojan urasuunnitelmat epäilyttävät enemmän, kun tämä päättää pestä rahaa kotitietokoneellaan.

Kysymykseen ”ymmärrätkö vaimoasi?” tulee enemmän kierroksia, kun olet polvillasi kartellipomon edessä, ja vastausta odottaessaan hän läiskii sinua kämmenellä naamaan.

Wendy ja Marty kartellipomo Omar Navarron luona Meksikossa. Syy Wendyn kauhistuneeseen ilmeeseen löytyy hänen hiuksistaan.

Sarjan viimeisen kauden puoliväliin mennessä hyvä ja paha ovat menneet Byrden perheellä entistä pahemmin sekaisin. Hyväntekeväisyys on bisnestä, bisnes on politiikkaa, politiikka on hyväntekeväisyyttä, ja kaikki on huumekauppaa.

Ja lopulta kaikki tuntevat jokaisen.

”Olet ensimmäinen gringo, jonka perhe on tappanut enemmän kuin minun”, kartellipomon veljenpoika toteaa lääkeyhtiön perijättärelle.

Pahimmillaan sarja voisi mennä ikävän kyyniseksi, mutta onneksi perheestä löytyy aina joku, joka saa moraalisen kompassinsa osoittamaan oikeaan suuntaan.

Yksi asia jäi sairasvuoteella askarruttamaan. Ainakin osassa jaksoissa kerrotaan ohjelman sisältävän tuotesijoittelua.

Mitä se tarkoittaa?

Onko mafiapomon toimistossa pulputtava kahvinkeitin sponsoroitu?

Haluaako potentiaalinen urheiluauton ostaja ajaa samanlaisella menopelillä kuin kartellipomon psykopaattisukulainen?

Vai hakataanko eräänkin onnettoman pää tohjoksi kalapakilla, jonka valmistanut firma on halunnut saada tuotteensa esiin?

Vielä on seitsemän jaksoa luvassa.

Tulisipa niiden saapuessa edes flunssa.

Ozark, Netflix.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat