Auli Mantila muutti Loviisaan 13 vuotta sitten ja palasi samalla vanhan harrastuksensa pariin. Hän alkoi hoitaa hevosia ja opiskeli siinä ohessa kengityssepäksi.

Aina löytyy tie ulos

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Auli Mantila miettii asiat valmiiksi pihatöissä ja menee koneen äärelle vasta viime hetkellä. Hänen uuden tv-sarjansa hahmot joutuvat pulaan, mutteivät jää neuvottomiksi.


29.3. 16:00

Jo kaukaa näkyy, että vanhasta talosta on pidetty hyvää huolta.

Kevätaurinko lämmittää sen punaista kylkeä ja ikkunanpielet ovat saaneet äskettäin pintaansa uuden maalikerroksen.

Talon kulman takaa kaartaa käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja Auli Mantila ja vie vieraansa tutustumiskierrokselle. Pihalta löytyy sepänpaja. Hevosenkengät roikkuvat seinällä kokojärjestyksessä ja työkalut makaavat siisteissä riveissä pöydillä.

”Pihalla riittää koko ajan puuhasteltavaa. Teen siinä samalla kaiken valmiiksi päässäni ja menen koneen äärelle kirjoittamaan vasta viime hetkellä. Sinne on turha mennä istuskelemaan ja tuntemaan itseään epätoivoiseksi”, sanoo Mantila.

Maalaisidyllin täydentää talon takana virtaava joki, joka on jo saanut kuohuihinsa voimaa keväästä. Tuntuu kuin kavala maailma olisi jossain hyvin kaukana.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Auli Mantilalle on tärkeää, että ovesta pääsee suoraan ulos pihalle.

Toisin on Mantilan töissä.

Hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa televisiosarja Transport liikkuu kansainvälisen rikollisuuden, rahanpesun ja ruokaväärennösten maailmassa. Viime viikolla julkaistu sarja on herättänyt jo etukäteen kiinnostusta ulkomaita myöten ja se valittiin ainoana pohjoismaisena teoksena arvostetun Series Mania -tapahtuman pääkilpasarjaan.

Televisiosarjan tapahtumat käynnistyvät, kun helsinkiläisen päiväkodin ruoasta löytyy mikrosiru, jonka alkuperää innokas nuori toimittaja (Emmi Parviainen) ryhtyy selvittämään. Rinnakkaisessa tarinalinjassa pankinjohtaja (Pirkko Hämäläinen) tekee väärän lainapäätöksen, yrittää peitellä virheitään ja ajautuu rahanpesurikollisten seuraan. Katsoja tapaa myös tunnollisen ja terävän vakuutustutkijan (Maria Heiskanen), jota häiritsee rajaeläinlääkärin mystinen katoaminen.

”Alan aina jo kirjoitusvaiheessa pohtia näyttelijöitä. Olen kirjoittanut nämä roolit juuri Emmi Parviaiselle (kuvassa), Maria Heiskaselle, Pirkko Hämäläiselle, Antti Virmavirralle ja Kaija Pakariselle. He vähän niin kuin pitävät minulle seuraa, kun kirjoitan täällä työhuoneellani”, Auli Mantila kertoo.

Kaikkia sarjan rikoksia yhdistää se, että ne ovat tapahtuneet todellisuudessa.

”Halusin kirjoittaa sarjan, jossa ei olisi yhtään keksittyä asiaa eikä yhtään sellaista tekoa, mihin en itse kykenisi”, Mantila kertoo.

”En pystyisi käyttämään asetta, mutta vakuutuspetoksen pystyisin kyllä suorittamaan ihan tuosta vaan eikä minulle ruokaväärennöksen generoiminenkaan olisi mikään ongelma. Minulle olisi myös mahdollista lantrata oliiviöljyä tai pistää oreganon sekaan vähän jotain toista kasvia.”

Mantilalle oli tärkeää, että tarina kertoisi tavallisista ihmisistä. Usein hänen henkilöhahmonsa tarkoittavat hyvää, mutta päätyvät tekemään pahaa. Lisäksi hän halusi ajatella katsojiaan silminnäkijöinä, ei pelkkänä yleisönä, joka passiivisena vastaanottaa ja ihastelee temppuja.

”Kun tavallinen ihminen joutuu kaulaansa myöten kuseen, niin olisihan se hyvä, että siinä olisi joku vähän katsomassa vieressä ja sanomassa, että joo minä näin kuinka sulle kävi ja tajuan, että ihan tuota lopputulosta et tarkoittanut kuitenkaan.”

Auli Mantilasta tuli käsikirjoittaja ja ohjaaja vähän vahingossa. Hän oli turhaan pyrkinyt Teatterikorkeakoulun kaikille linjoille, kun päätti laittaa paperit Suomen kaikkiin taideoppilaitoksiin. ”Kun aloitin ohjausopinnot Taideteollisessa, en ollut edes kuullut leikkaamisesta. Olin ihan, että ai elokuvassa on tällaisia palasia, jotka liitetään yhteen”, hän kertoo.

Mantilan mielestä maailmassa tarvitaan enemmän empatiaa. Ihmisten pitäisi kunnioittaa niin toisiaan kuin mitä tahansa muita elollisia olentoja – olivat ne sitten eläimiä tai vaikka kasveja.

Varsinkin rikosdraamasta genrenä empatia on viime aikoina loistanut poissaolollaan.

”Väkivallan käyttö on lajissa hetkittäin niin silmitöntä ja niin värikkäin tavoin ihmisiä satutetaan, etten käsitä, miten kukaan tunteva ihminen voi edes kirjoittaa sellaista”, Mantila sanoo.

Hän ajattelee, että käsikirjoittajat päästävät itsensä usein helpolla, kun rakentavat jännityksen yksinomaan väkivallan pelon varaan. Transport-sarjassa hän halusikin yrittää kirjoittaa draamaan uhkaa, joka ei perustu pelkästään siihen, että katsoja jännittää keneen seuraavaksi sattuu ja kuinka paljon.

Hän itse pitää Transportia keveänä sarjana, koska tietää, että tarinan ihmiset pärjäävät, vaikka välillä heillä onkin tiukat paikat.

”He eivät jää uhriksi, vaan keksivät aina tien ulos. Siitä tulee hyvä mieli, koska tajuan, että tuo ei kyllä jää tuleen makaamaan ja nyt on toimen tyttö liikkeellä.”

Käsikirjoittajan työhuone talon ensimmäisessä kerroksessa on valtava. Esiin on jätetty rouhea tiiliseinä, yhden seinän Mantila on tapiseerannut vanhalla Ruotsista tilaamallaan kuviotapetilla, kolmatta hän on päällystänyt pinkopahvilla.

Pikkuruutuisista ikkunoista avautuu näkymä joelle.

Huoneeseen mahtuu pari pöytää, keinutuoli ja sohva, jolla Mantila ei malta makoilla.

”Olen huono huilailemaan. Olen pitkälläni, kun nukun. Makaaminen on minulle vaikea asento, sillä siitä on niin vaikea ponnistaa ylös, kun tulee taas mieleen jotain puuhaa.”

Nyt hän kiipeää tuolille ja ottaa esiin mappeja. Niistä löytyy liuta dokumentteja, joita Mantila luki Transportin aihetta tutkiessaan: Rahapesutorjunnan parhaat käytänteet, Keskusrikospoliisi. Rahanpesun selvittely, Keskusrikospoliisi. Eläimistä saatavien elintarvikelajien luokittelu, Evira. Katoamisen oikeusvaikutukset. Kuolleeksi julistaminen.

”Ja tämä oli tärkeä: Food Crime, Annual Strategic. Samoihin aikoihin, kun aloin kirjoittaa tätä sarjaa, Britteihin perustettiin virasto, joka tutkii ruokaväärennöksiä. Se liittyi vuoden 2013 hevosenlihaskandaalin. Sen jälkeen tajuttiin, että tarvitaan tällainen ruokaturvallisuuteen keskittyvä instanssi”, Mantila kertoo innoissaan.

Vuonna 2013 paljastui jättimäinen ruokahuijaus, kun viranomaisten testeissä löytyi suuria määriä hevosenlihaa tuotteista, joiden piti olla sataprosenttista naudanlihaa. Hevosenlihaa löytyi myös useista tuotteista Suomessa.

Ruokaväärennökset ovat valtava bisnes. Vuonna 2018 ne muodostivat Euroopan kolmanneksi suurimman rikollisuudenalan, koska niiden tekeminen on niin helppoa ja halpaa ja ne ovat niin matalasti sanktioituja. Väärennöksiä on myös hirvittävän vaikea todentaa.

”Jos nyt vaikka miettii jauhelihaa, niin ainoastaan dna-näytteen ottamalla voi tietää, mistä se on tehty. Dna-testi ei ole mikään nopea verikoe ja siksi se jauheliha olisi ehditty syödä moneen kertaan siinä vaiheessa, kun vihdoin selviää, mitä siellä seassa oli”, Mantila sanoo.

Mantilaa eivät kiehdo rikokset, vaan rakennelmat.

Kun hän oli päättänyt ottaa aiheekseen hevoskuljetukset, elintarvikeväärennökset ja rahanpesun, hän ryhtyi selvittämään, mitkä lait niitä määrittelevät.

Hän surffaili Tullin ja eri viranomaisten sivuilla ja kehuu Europolin ja Euroopan komission arkistoja, joissa on paljon avointa tietoa.

Auli Mantilan mielestä kengityssepän ammatti on mielenkiintoinen, vastuullinen ja tarpeeksi vaikea, jotta siinä on koko loppuelämäksi opettelua.

Kahdeksanosainen sarja onkin pitkän kehittelytyön tulos.

Mantila alkoi tehdä tutkimusta sitä varten yli neljä vuotta sitten. Lavea aikataulu ei olisi ollut mahdollinen ilman käsikirjoittajan toista ammattia.

Jyväskylän maalaiskunnassa kasvanut Mantila oli jo pienenä hevostyttö, sillä hänen kummisedällään oli hevosia.

Muutettuaan Loviisaan 13 vuotta sitten hän palasi vanhan harrastuksensa pariin, alkoi hoitaa hevosia ja opiskeli siinä ohessa kengityssepäksi.

Kengityssepän ammatti on mielenkiintoinen, vastuullinen ja tarpeeksi vaikea, jotta siinä on koko loppuelämäksi opettelua.”

600-kiloisen eläimen kohdalla painovoima on armoton ja kengittäjän täytyy ymmärtää mitä tekee.

Jos Mantilalla ei ole meneillään kirjoitus- tai ohjaustyötä, hän kengittää. Hevoselle vaihdetaan kengät 6–8 viikon välein, ja Uudellamaalla asiakkaita riittää.

Hän herää aamuisin viimeistään puoli seitsemältä, ajaa hevosen luota toisen luo neljään viiteen asti ja lähtee sen jälkeen ratsastamaan omaa hevostaan Porvooseen.

”Kun tulen kotiin kahdeksan maissa, olen siinä kuosissa, että vähän jotain äkkiä jääkaapista ja sitten suihkuun ja nukkumaan. Ja sama ralli jatkuu seuraavana päivänä”, hän kertoo.

”Luin pentuna James Herriotia ja ajattelin, että haluaisin olla kirjailija tai eläinlääkäri. Mutta koska minulla ei ole minkään valtakunnan matikkapäätä, tämä on lähimpänä sitä haavetta”, hän nauraa.

”Ennen vanhaan kaikki hevosenkengät taottiin käsin. Nykyään käytetään tehdasvalmisteisia kenkiä, joita pitää osata modifioida aina kulloisenkin eläimen mukaan”, Auli Mantila kertoo.

Mantila arvioi, että hänen aikansa kengittäjän ja elokuva-alan töiden kesken jakautuu suunnilleen tasan. Tärkeintä on, että molemmat työt ehtii tehdä kunnolla.

Hevoshommien takia hänen ei tarvinnut huolehtia toimeentulostaan, vaan hän pystyi kirjoittamaan Transportin käsikirjoitusta pitkään ilman minkäänlaista rahoitusta.

”En halunnut ketään höpöttämään siihen viereen, ennen kuin olin itse varma siitä, mitä olen tekemässä. Useimmiten ongelma on se, että asioille ei anneta sitä aikaa, jonka ne oikeasti vaativat, jotta tulisivat tehtyä hyvin.”

Mantilaa huvittaa, että maallemuutosta yritetään aina mediassa tehdä niin iso asia.

Hän päätyi yli kymmenen vuotta sitten suureen omakotitaloon Loviisaan yksinkertaisesti siksi, että tarvitsi paikan, jossa asua sen jälkeen, kun oli hetken mielijohteesta myynyt kotinsa Helsingin Herttoniemessä.

”Menin kesäksi mökille tyttäreni kanssa ja sitten kun tuli syksy ja piti laittaa lapsi kouluun, niin tajusin, että ei saatana, täytyyhän mun kohta jossain asua. Sanoin lapsellekin, joka oli silloin 12-vuotias, että pakko täältä mökiltä on lähteä pois, ennen kuin kohta jäätyy pää tyynyyn kiinni.”

Maalla asuminen ei hänen mukaansa juurikaan poikkea kaupungissa asumisesta, eikä maalle muuttaja tee mitään kvanttihyppyä.

”Eikä siihen tarvitse liittyä mitään valaistumista. Siinä vaan vaihdetaan romut paikasta a paikkaan b ja saadaan yleensä enemmän tilaa ja koiran voi päästää pihalle eikä sitä tarvitse lähteä viemään mihinkään”, Mantila sanoo.

Puuhastelevalle luonteelle uudessa kodissa tärkeintä oli, että ovesta pääsi suoraan ulos.

”Olen ulkoilmaihminen ja tykkään olla pihalla. Se oli ensimmäinen syy tämän talo ostamiseen. Halusin myös tekemistä ja tekemistä sain. Kun asuin Helsingissä, menin harhailemaan jonnekin tai sitten vaan imuroin himassa ihan hemmetisti.”

Mantila ei ole mikään remonttireiska, joka tekisi kaiken itse, vaan hän antaa ammattilaisten tehdä isot työt.

”Eikä tässä ole kyse mistään kotoilusta. Teen näitä asioita, koska niitä pitää tehdä. Se ei ole mikään mielipidekysymys. Jos asuu vanhassa talossa, siitä täytyy pitää huolta.”

”Moni asia vaan tulee eteeni ja sitten joko tartun niihin tai en tartu niihin”, Auli Mantila pohtii pelotonta luonnettaan, joka on johtanut muun muassa maallemuuttoon ja kengityssepän ammattiin.

Vaikka Mantila tekee töitä hevosten parissa ja puhuu kaikkien elollisten olentojen kunnioittamisesta, hän ei halua töillään julistaa. Transport ei ota kantaa eläinten kohteluun tai lihansyöntiin, eikä Mantila halua kertoa noudattaako itse jotain erikoisruokavaliota.

”Minua ei kiinnosta arvioida ihmisten henkilökohtaisia valintoja, mutta ajattelen, että jokaisen olisi hyvä tietää, mistä se ruoka on tullut, jota suuhunsa laittaa”, hän sanoo.

Ruokavalinnat kiihdyttävät helposti tunteita, ja Mantila muistuttaa, että monella valintoihin liittyy taloudellisia seikkoja.

”Luomun syöminen ei ole kaikille mahdollista. Jokaisella ei oikeasti ole varaa ja vaihtoehtoa mennä lähitilalle hakemaan kinkkua. Kaikki tekevät valintoja omien mahdollisuuksiensa mukaan ja sitä pitää kunnioittaa.”

”Pointtini on, että ruokatuotantoon liittyvät ketjut ovat aika monimutkaisia, mikä sisältää sen kysymyksen, että olisiko niistä mahdollista tehdä yksinkertaisempia ja miten.”

Mantilaa ihmetyttää yhä hänen Neitoperho-elokuvastaan (1997) noussut kohu. Leea Klemola teki siinä unohtumattoman – ja joitakin katsojia shokeeranneen – roolisuorituksen aggressiivisena Eevinä, joka varastaa auton, pahoinpitelee liftarin ja ottaa tämän naisystävän vangikseen. Elokuvaa pidettiin sekä koko lajia että sen naiskuvausta uudistavana, koska road movien pääosassa nähtiin nainen, joka oli sekopää ja arvaamaton.

”Tarkoitukseni ei ollut tehdä väkivaltaista draamaa, vaan kuvata yhtä tunnetilaa, jonka valtaan ihminen voi joutua. Väkivalta on sen tunteen johdannainen”, Mantila kertoo nyt.

Tuolloin 25 vuotta sitten Mantila kieltäytyi lähes kaikesta julkisuudesta. Se ei kuitenkaan johtunut Neitoperhon ja sitä seuranneen Pelon maantiede -elokuvan aiheuttamasta kohusta.

”Me kaikki ihmiset olemme tosi alttiita huomiolle ja myöskin huomion hakuisia. Olin päättänyt jo etukäteen, että haluan ensin miettiä kuka olen, jotta pystyn mahdollisen osakseni tulevan huomion käsittelemään niin, ettei mulle käy kuinkaan. Enää julkisuus ei heitä minua suuntaan tai toiseen, mutta nuorempana olisi saattanut heittääkin.”

”Tapani vaikuttaa on kertoa tarinoita, jotka vastaanottajassa herättävät omia ajatuksia. Jos minulla tulee varsinaista asiaa, niin sitten kirjoitan yleisönosastolle tai lähden politiikkaan. En käytä viittä miljoonaa kuva-arvoitukseen.”

Transport TV1 sunnuntaisin sekä Yle Areena.

Auli Mantila

  • Käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja syntyi vuonna 1964 Jyväskylässä.

  • Tunnetuimpia elokuvia Neitoperho (1997) , Anja Kaurasen romaaniin perustuva Pelon Maantiede (2000) ja Ystäväni Henry (2004).

  • Ohjannut palkitut Hopeanuolet ja Täysin työkykyinen -televisiosarjat.

  • Tuottanut Juho Kuosmasen elokuvat Kaupunkilaisia (2008) ja Taulukauppiaat (2010), jossa myös näytteli.

  • Taiteilijaprofessori 2012–2016.

  • Esikoisromaani Varpunen (Teos) ilmestyi vuonna 2005.

  • Taiteellisen työn lisäksi toimii kengitysseppänä.

  • Asuu Loviisassa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat