Johannes Ekholmin kolmas romaani sukeltaa nostalgian pinnan alle

Johannes Ekholmin Karmakooma vilisee viittauksia populaarikulttuuriin, joista tärkein käy ilmi romaanin nimestä.

Johannes Ekholm kirjoitti yhdessä Akse Petterssonin kanssa teatteriesityksen Kaspar Hauser, jota esitettiin vuonna 2015 ensin Q-teatterissa ja sitten Kansallisteatterissa.

26.3. 13:02

Romaani

Johannes Ekholm: Karmakooma. Otava. 186 s.

Tämän päivän lapset kasvavat hajoavaan maailmaan. Kipu ja epävarmuus aikuisten tekemien päätösten pyörittämässä todellisuudessa on kuitenkin repinyt nuoria ennenkin.

Johannes Ekholmin Karmakooma asettuu vuosituhannen vaihteeseen, ja tiputtelee pinnalleen herkullisen kerroksen nostalgiaa Tommy Girl -hajuveden, Britney Spearsin Rolling Stone -kannen, nappiverkkareiden ja tamagotchien muodossa.

Viittauksia populaarikulttuuriin riittää, mutta tärkein käy ilmi romaanin nimestä. Massive Attackin vuonna 1995 julkaistun Karmacoma-kappaleen tunnelmissa romaani sukeltaa nostalgian pinnan alle, repii auki pimeyden ja pelon.

Mutta samaan aikaan Ekholmin teoksen maailma on viaton, raastavan avoin.

Viisitoista- ja puolivuotias minäkertoja Jimi haluaa taidelukioon, kulkee tussi ja vihko taskussaan ja piirtää oksien varjoja. Ystävä Erno puolestaan kyhjöttää hämärässä huoneessaan, pelaa ja chattailee Ircissä tapaamansa Marin kanssa – hieman samaan tapaan kuin Ekholmin Rakkaus niinku -esikoisromaanin Joona viihtyi Google Hang-outsissa Sadgirl91:n kanssa.

Jimi vaeltelee sinne tänne, kavereiden bileistä uimarannalle, metsästä kotiin. Erno pysyy paikallaan, muodostaa jähmeänharmaan mikrokosmoksen, josta Jimi yrittää häntä pelastaa. Tilat asettuvat vastakkain: Jimin valoisa ja Ernon pimeä; Jimin liikkuva ja Ernon pysähtynyt.

Ernon ja Marin suhteen kautta Karmakooma tuo pimeyteen alistumisen antaman turvan. Marin suulla kuvatuissa nettiseksikohtauksissa Erno haluaa tulla hallituksi, nöyryytetyksi, käytetyksi: nähdyksi, rakastetuksi. Pohjaton yksinäisyys riipii läpi samaan tapaan kuin Niko Hallikaisen vuosi sitten julkaistussa Kanjonissa, kun Mari käskee Ernon tunkemaan likaiset kalsarit suuhunsa ja runkkaamaan.

Ja samoin kuin Kanjonissa, kuoriutuu Karmakoomassakin esiin kysymys kertojan luotettavuudesta.

Nuoruuden kuvauksen, Ernon ja Jimin ystävyyden ja erilaisten valtasuhteiden kautta Karmakooma tuo mieleen myös Monika Fagerholmin tuotannon, erityisesti kymmenen vuotta sitten julkaistun Lola ylösalaisin -romaanin sekä muutama vuosi sitten Finlandia-ehdokkaanakin olleen Kuka tappoi bambin?

Alistuminen on läsnä myös Jimin todellisuudessa, mutta ohimenevänä, identiteettiään tutkivan kokeilumielessä. Yhdeksi alistumisen näyttämöksi asettuvat Jimin painajaiset, joiden kautta hän tempoilee suhdettaan Ernoon.

Painajaisissa Erno on Sammakkopoika, jolla on ihmisen ruumis ja sammakon pää, ja joka makaa valkoisessa arkussa alastomana keskellä metsää – eräänlaisena nyökkäyksenä vuonna 1991 viidelle metsään kadonneelle korealaispojalle, jotka nimettiin mediassa sammakkopojiksi. Salamanterin munia etsineiden korealaispoikien jäännökset löydettiin vasta 11 vuotta myöhemmin, kun taas Erno ja Jimi löytävät sammakon, jonka Erno pyydystää ja laittaa akvaarioon asumaan.

Sammakko kulkee eri hahmoissa mukana halki romaanin, lopulta Kinder-leluksi tiivistyneenä. Väistämättä mieleen tulee myös äärioikeiston vihasymboliksi kaapattu Pepe-sammakko, jonka ”Feels good man” -tokaisu heijastelee osaltaan Karmakooman päihteiden kyllästämää todellisuutta.

Erno ei usko tulevaan, aikuisten maailma on murtanut hänet. Vastakohdaksi epätoivon asuttamalle ullakko-, myöhemmin kellarihuoneelle, asettuu kesäinen metsä puineen, lintuineen ja saniaisineen, jossa Jimi kulkee yhdessä Marin kanssa.

”Tunnen Marin aistivan laillani metsän lempeyden ympärillämme, tunnen Marin hengittävän kanssani ja minä hänen kanssaan, kuin olisimme samaa vettä, sama puro, jonka läpi elämä virtaa, me virtaamme metsän läpi ja ulos metsästä.”

Metsä edustaa osaltaan paluuta lapsuuteen, tai lapsuuteen liitettyyn viattomuuteen. Samalla se on osa Karmakooman sukellusta henkisyyteen, etiäisiin ja tulevaisuuden ennustamiseen. Tämä puoli jää kuitenkin kumman irralliseksi, ja esimerkiksi keskustelut kuolleen Johanneksen kanssa tuntuvat lähinnä sisäpiirivitsiltä.

Ekholmin kerronta on kielellisesti oivaltavaa, kierteistään huolimatta täsmällistä ja tiivistä. Siihen Karmakooma nojaa: juoni kulkee eteenpäin kikkailematta, syvyys asettuu tarinaan kielen kautta.

Karmakooma on Ekholmin kolmas romaani, ja kahteen edelliseen verrattuna hyvinkin vähäiseen sivumäärään pakattu. Lopputulos on hiottu, valoa ja varjoa vuoroin ympärilleen viiltävä kokonaisuus, joka vie lukijansa syvälle nuoruuden olemukseen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat