Nuori trumpetisti Simo Salminen toteutti unelman aikana, jolloin New York oli parhaan jazzin tarunhohtoinen paratiisi

Saksofonisti Teemu Salmisen kirjan ytimessä ovat poikkeuksellisen pitkälle päässeen pikkuveljen lähettämät kirjeet.

Trumpetisti Thad Jonesin ja rumpali Mel Lewisin (vas.) perustama bigband on esiintynyt New Yorkin maineikkaassa Village Vanguardissa maanantaisin jo helmikuusta 1966. Vuonna 1979 orkesterin trumpettisektiossa soittivat Cecil Bridgewater (vas.), Earl Gardner, Simo Salminen ja John Marshall. Marshall soitti Salmisen kanssa myös rumpali Buddy Richin ja orkesterijohtaja Machiton bigbandeissa. Edessä pasunistit John Mosca ja Lolly Bienenfedt.

26.3. 12:07

Tietokirja

Teemu Salminen: Kirjeitä New Yorkista – trumpetisti Simo Salmisen tarina. Aviador. 212 s.

Jos voit, niin tuo kaffetta paketti, jälkkäri, 1 lenkki, 1 Turun sinappi?!! Jos ei, niin no problem”, kirjoitti trumpetisti Simo Salminen vapunpäivänä 1982 isoveljelleen sekä toivotti hänet kirjeessään tervetulleeksi New Yorkiin.

Salminen oli asunut maailman monikulttuurisimmassa metropolissa noin kolme vuotta, mutta ei sieltäkään saanut kaikkea oleellista: suomalaista lenkkimakkaraa, sinappia, jälkiuunileipää.

Kirjassa Kirjeitä New Yorkista – trumpetisti Simo Salmisen tarina ei kerrota, kuuluivatko nämä koti-ikävää mahdollisesti lievittävät elintarvikkeet saksofonisti Teemu Salmisen tuliaisiin. Mutta ainakin Jumbo Jetilla tehty ”matka meni loistavasti” – kuten hän kirjoitti koti-Helsinkiin jääneelle vaimolleen kesäkuussa 1982.

Nimestään huolimatta kirja kertookin kahdesta Espoossa varttuneesta Salmisesta – läheisiltä vaikuttavista veljeksistä, joita oli yhdistänyt teinivuosista myös ilmeisen intohimoinen suhde musiikkiin, ennen kaikkea afroamerikkalaiseen jazziin.

Pidemmälle heistä pääsi nuorempi Simo Salminen (1956–2014), ainakin yhdellä tasolla. Hän loi jonkin aikaa uraa Yhdysvalloissa ja oli ensimmäinen suomalainen muusikko, joka kiinnitettiin kansainväliseen ykkösluokan yhdysvaltalaiseen jazzyhtyeeseen. Se oli Thad Jones/Mel Lewis Orchestra syksyllä 1978.

Trumpetisti Simo Salminen (oik.) teki syksyllä 1978 historiaa: pääsi ensimmäisenä suomalaisena ykkösluokan amerikkalaiseen jazzorkesteriin, trumpetisti Thad Jonesin (vas.) ja rumpali Mel Lewisin bigbandiin. Kiinnitys alkoi Euroopan kiertueella, jolta Salminen kirjoitti veljelleen 11. lokakuuta: ”Ovat olleet minuun kovasti tyytyväisiä, luojan kiitos. Huh huh”. Kahdeksan päivää myöhemmin Thad Jones/Mel Lewis Orchestra esiintyi Kulttuuritalolla, josta on tämä kuva.

Eurooppalaisen muusikon kiinnitys oli suorastaan sensaatiomaista vielä 1970-luvulla, jolloin Yhdysvallat oli jazzin kultamaa ja New Yorkin puolitoistamiljoonainen Manhattan sen keskus. Se oli samalla jazzin se tarunhohtoinen paratiisi, jossa olivat ainakin mielikuvatasolla melkein kaikki jazzin merkittävimmät muusikot, tuottajat ja julkaisijat, melkein kaikki merkittävimmät klubit, managerit ja promoottorit.

Koulunkäynnin 16-vuotiaana lopettaneen Salmisen saavutusta vahvisti vielä ikä. Hän oli ensimmäisen Amerikan-pestinsä alkaessa vasta 21-vuotias, joskin jo jazzin ammattilainen.

Veljeään runsaat kolme vuotta vanhemman Teemu Salmisen toimittaman ja kirjoittaman teoksen motiivi ja kannattelija on juuri tämä poikkeuksellinen tarina – ja tarinan ytimessä ne kirjeet, joita pikkuveli lähetti isoveljelleen noin kuuden vuoden aikana sekä New Yorkista että kiertueiltaan.

”Tämä on kyllä ehdoton paikka oman kehityksen kannalta. Paine on niin kova, että pakostakin ja toistaiseksi onneksi vielä omasta halusta, tekee kovasti duunia itsensä kanssa”, hän kirjoitti joulukuussa 1979, jolloin oli aloittanut työn maailman parhaaksi rumpaliksi kutsutun Buddy Richin suositussa orkesterissa.

Jazzorkesteri Umossa eläköitymiseen saakka soittanut Teemu Salminen, 68, löysi tämän kirjeen ja nipun muita siivotessaan kaappejaan runsas vuosi sitten.

Saavutuksistaan huolimatta Simo Salminen oli ja on ennen kaikkea ”muusikkojen muusikko”. Ei toki tuntematon muillekaan jazzin kuuntelijoille, mutta taitavien suomalaisten aikalaistensa rinnalla silti marginaalinen – sivullinen.

Syitä oli useita: hänellä ei ollut omia yhtyeitä, hän ei tehnyt omia levyjä, hän ei säveltänyt eikä sovittanut, hän ei soittanut jazzia pienyhtyeissä, eikä hän ollut edes improvisoiva, eturiviin nouseva solisti. Hän oli alusta loppuun oikeastaan ”vain” bigband-soittaja: rivimuusikko, yksi orkesterin neljästä trumpetistista.

Kirjeistä ei selviä, miksi hän valitsi tämän ammatillisesti kapean tien. Vai oliko todella niin, että hänellä ei ollut muuta päämäärää kuin ”kehittyä nimenomaan hyväksi ykköstrumpetistiksi”, bigbandin lead-trumpetistiksi.

Rooli ei ole toki vähäinen eikä väheksyttävänä, kuten kirjassa moneen kertaan korostetaan. Lead-trumpetin ”merkitys koko bigbandin sointiin, fraseeraukseen ja soiton rytmiseen ajoitukseen on erittäin suuri” ja työtehtävä vastaa vastuultaan suunnilleen sinfoniaorkesterin konserttimestaria.

Simo Salmisen kirjeistä selviää, että hän kävi New Yorkin vuosinaan ahkerasti klubeissa, joissa saattoi kuulla aikakauden parasta amerikkalaista jazzia. Vuonna 1980 hän paistatteli Seventh Avenue Southin edessä Manhattanin Greenwich Villagessa. Pienen klubin olivat perustaneet kovassa nosteessa olleet kolmekymppiset Breckerin veljekset, trumpetisti Randy ja saksofonisti Michael.

Kirjeitä New Yorkista onkin kiinnostava juuri tästä harvinaisemmasta kulmasta: rivimuusikon, yhtyemuusikon. Ja ennen kaikkea sellaisen, joka haluaa olla tässä näkymättömässä roolissa mahdollisimman hyvä, ellei paras.

Isoveljelle lähetetyistä kirjeistä välittyy hyvin tämä musiikillinen omistautuminen sekä ne vaativat ja väliaikaisiltakin vaikuttavat olot, joissa hän ammattitaitoaan kehitti. Mutta erityisen syvällisiä tai yksityisiä pohdintoja kirjeet eivät sisällä.

Kyse on pikemmin veljellisistä kuulumisista ja yleisistä elämäntilanteen päivityksistä – ajalta, jolloin yhteydenpitoon ei ollut sähköpostia ja ulkomaanpuhelutkin olivat kalliita.

Teemu Salminen on tehnyt ison työn veljensä kirjeiden ja niiden kaikkien viitteiden taustoittamisessa niin, että perehtymätönkin pystyy lukemaan myös rivien välejä – ja ehkä hämmästelemään piirejä, joihin trumpetisti itsensä soitti.

Trumpetistit Simo Salminen (vas.) ja Markku Johansson saivat syksyllä 1976 Suomen Jazzliiton stipendit ja lähtivät opiskelemaan kuudeksi kuukaudeksi New Yorkiin. – ”Ei mulla ole koskaan ollut näin kovaa halua ja fiilistä tehdä tosiaan perusteellista työtä”, kirjoitti Salminen veljelleen 11. joulukuuta 1976. Hän oli saanut juuri yksityisopettajaksi trumpetisti Lew Soloffin, joka oli soittanut muun muassa yhtyeessä Blood, Sweat & Tears.

Eikä tarina keskity vain New Yorkiin, sillä Salminen avaa samalla sekä veljensä uran ja oman uransa alkuaikoja, joihin liittyvät vasta perustetut Tapiola Big Band ja Umo, molempien kotiorkesteri.

Simo Salminen palasi vakinaiseksi muuttuneen Umon riveihin 1984, itseoikeutetusti ykköstrumpetiksi. Orkesterimuusikon täyspainoinen ura hiipui silti 1990-luvulla noin 40-vuotiaana, sillä hän ei suoriutunut vaativasta tehtävästä enää kunnolla päihdeongelman ja terveydentilan takia.

Viimeinen musiikillinen vaimentaja oli sairauskohtaus, jonka jälkeen hänen motoriikkansa ja puhekykynsä heikkenivät olennaisesti. Teemu Salminen kertoo peittelemättä myös näistä ajoista, vaikka kovin lyhyesti. Eikä enää ole kirjeitä, joita siteerata.

Muutama sana levytyksistä olisi ollut silti paikallaan, ehkä valikoitu diskografia. Levyillähän Simo Salminen elää edelleen, vaikka osana yhtyettä, muusikkojen yhteisöä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat