Pianon ryskyvä rytmi jyräsi ratikatkin — Kahdella pianistilla on yllättävä vaikutus suomalaiseen musiikkikenttään

Keikat osoittivat, miten valtava rikkaus ovat eri taustoista tulevat muusikot, kirjoittaa Katri Kallionpää

18.3. 9:09

Eurooppalaiset tuntevat sodan uhan alla tarvetta lähestyä toisiaan ja niin tunsin minäkin. Kaipasin hetkeä musiikin lämmössä ilman sotauutisia suoltavaa kännykkää kädessäni.

Viikonvaihteessa siihen oli Helsingissä hyvät mahdollisuudet: Perjantaina Unkarin tiede- ja kulttuurikeskuksessa konsertoi Unkarissa syntynyt László Süle ja lauantaina Temppeliaukion kirkossa Saksassa syntynyt Sid Hille.

Olikin jo korkea aika tutustua heihin, sillä molemmat ovat vaikuttaneet Suomessa vuosikausia.

Sid Hille on konsertoinut Temppeliaukion kirkossa vuosikausia.

Molemmat ovat ennen muuta improvisoivia pianisteja ja säveltäjiä, mutta heitä yhdistää myös kyky tuoda yhteen eri lajien musiikkia ja muusikoita. Siinä missä Sülen jazzimprovisaatioissa kuuluu itäeurooppalaisen kansanmusiikin rytmi, Hille suuntaa kohti klassista nykymusiikkia.

Keikat osoittivat, miten valtava rikkaus suomalaiselle jazzille ovat eri taustoista tulevat muusikot.

Kummallakin muusikolla on ollut suuri näkymätön vaikutus suomalaiseen musiikkikenttään, sillä molemmat ovat pedagogeja, jotka ovat opettaneet suurta joukkoa suomalaisia musiikinopiskelijoita.

Hille on toiminut aiemmin Keski-Pohjanmaan konservatoriossa. Nykyisin hän opettaa Espoon musiikkiopiston pop-jazzlinjalla Ebelissä, Süle puolestaan Metropolia Ammattikorkeakoulussa.

Perjantai-iltana Kaisaniemessä Unkarin tiede- ja kulttuurikeskuksessa oli aito tunnelma: Ympärillä puhuttiin enemmän unkaria kuin suomea.

Pian puheen hiljensi kuitenkin Sülen vyöryvä pianonsoitto, joka peitti alleen myös suurten ikkunoiden takana jyräävien raitiovaunujen kolinan.

Süle kävi runsaan tunnin aikana läpi ison musiikillisen kaaren aina vuonna 1989 levytetystä Farewell-kappaleestaan ylimääräisenä kuultuun Open Watersiin, joka on syksyllä 2020 julkaistun levyn nimikappale. Süle teki levyn yhdessä sähkökannelta soittavan Senni Eskelisen kanssa.

Hänen musiikilleen on ominaista kiihkeä, suorastaan ryskyvä rytmiikka, joka tuntui kumpuavan jostakin slaavilaisten tanssien maaperästä.

Sellainen oli esimerkiksi Rondo eterno – ikuinen rondo. Süle kertoi soittaneensa kappaletta läpi uransa, mutta ei ole koskaan kirjoittanut sitä nuoteille. Rondo oli kuin elämä itse: Piiritanssi, jossa samat teemat toistuvat, mutta niiden sävy, väri ja tunnelataus vaihtuvat elämänkokemuksen myötä.

Perjantai-iltana se kuulosti erityisen uhkaavalta.

Konsertti päättyi kuitenkin herkkiin toivon tunnelmiin. Open Waters perustuu kansanlauluun, joka kertoo Karpaattien vuorilla kasvavan rosmariinin kaipuusta. Kappale tuntui kertovan, että vaikka maailmassa on sotaa, on myös hyvyyttä ja myötätuntoa.

”Lippujen myyminen on mielipuuhaani.”

Lauantaina juoksin viime tipassa Temppeliaukion kirkkoon ja hätkähdin, kun pääsylippua myi tutun näköinen mies. Yleisö taitaa jo odottaa, yritin hoputtaa Sid Hilleä, mutta hän vain nauroi: ”Lippujen myyminen on mielipuuhaani.”

Saman tien hän olikin jo yleisön edessä johtamassa Radion sinfoniaorkesterin soittajista koottua kokoonpanoa ja omaa teostaan Neva, joka sai kantaesityksensä vuonna 2019.

Hille näyttää käyttäneen myös koronasulun ajat luovasti, sillä konsertin toinen teos, laulusarja Begehren vuodelta 2020 on saanut vastikään kantaesityksensä.

Kahden klassista nykymusiikkia edustavan kappaleen jälkeen päästiinkin sitten jazziin, kun lavalle nousi Hillen avantgarde-trio F# eli Fis.

Fis on pirteä, optimistinen ja utelias sävel ja juuri sitä oli myös Hillen trio.

Hille aloitti trio-osuuden kumartuneena flyygelinsä sisään. Hän asetteli sen kielille kankaita ja esineitä, jotka tuottivat jännittäviä soundeja.

Muitakin outoja instrumentteja kuultiin. Mutta jazzista oli kyse, sillä Umo Helsinki Jazz Orchestrasta tuttu rumpali Markus Ketola ja basisti Jori Huhtala pitivät yllä tiukkaa ja taidokasta groovea. Trion tarkkuus ja herkkyys olivat sitä tasoa, että yhdessä kohtaa Ketola jopa nuolaisi sormeaan ja vetäisi sillä rummun kalvoa saadakseen soittoonsa juuri oikeanlaisen mausteen.

Musiikkielämyksen jälkilämmössä hyppäsin ratikkaan. Katselin Runeberginkadulla käveleviä ihmisiä ja ravintoloiden ikkunasta näkyviä iloisia seurueita. Kaupunki oli pitkästä aikaa elävä. Pitkästä aikaa olo oli huolesta huolimatta onnellinen: Tältä näyttää rauha.

Tykkää Jazzkeittiöstä Facebookissa.

Lue kaikki blogipostaukset täältä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat