Kohuttu Disney-animaatio romuttaa piirrettyjen tunkkaista tyttökuvaa – Punainen on tuottanut riemua, huonoja kuukautisvitsejä ja harvinaisen anteeksipyynnön

”Tätä ennen on ollut vaikea kuvitella Disney-animaatiota, jossa äiti kiikuttaa tyttärelleen kouluun terveyssiteitä”, kirjoittaa Jussi Lehmusvesi.

Mei Mein hymy hyytyy harvoin, vaikka sisällä myrskyää.

20.3. 10:59

Aina silloin tällöin ilmestyy elokuva, josta puhutaan ”kaikkialla”. Juuri nyt sellainen elokuva on Disney+:ssa näkyvä Punainen (Turning Red), joka kertoo 13-vuotiaan Mei Mein haasteista pelottavan murrosiän kynnyksellä.

Ja toki Pixarin tekemässä elokuvassa on paljon sellaista, mitä voi pitää ainakin Disney-animaatioita uudistavana.

Mei Mei (tai Meilin) asuu Torontossa Kanadassa kiinalaislähtöisen perheen ainoana lapsena. Tyttö on niin sanottu helppo lapsi: saa koulussa pelkkiä kymppiä, soittaa huilua ja auttelee koulun jälkeen vanhempiaan temppelillä.

Mei Mein isä on hieman vetäytyvä, lupsakka hahmo, äiti taas ärhäkämpi tapaus. Hän on aasialainen tiikeriäiti, joka vaalii sukuperinteitä ja vaatii tyttäreltään parasta mahdollisesta suoritusta niin koulussa kuin elämässäkin.

Tämä kaikki mullistuu, kun Mei Mei eräänä aamuna huomaa muuttuneensa huoneen korkuiseksi kultapandaksi.

Ja kuukautistensa alkaneen.

Mei Mein sisällä odottava kultapanda on jättimäinen, eikä tämä edes suurin elokuvassa nähtävistä.

Lähivuosikymmeniin sijoittavalla elokuvalla Disney ottaa tavallaan kantaa myös omaan historiaansa. Sen kuuluisimmat animaatiot on aikoinaan tehty saduista, joiden opetukset ovat nykyään tunkkaisempaa sorttia.

Tuhkimon, Lumikin, Prinsessa Ruususen, Kaunottaren ja hirviön ja muiden elokuvien kautta tytöt ovat saaneet oppia, että kannattaa olla nöyrä, hymyillä, kärsiä, odottaa prinssiä ja erityisesti totella ja kunnioittaa vanhempiaan.

Punainen laittaa ohjeet palasiksi.

Elokuvan käsikirjoituksessa on paljon oivaltavaa. Söpön kultapandan hahmo on nokkela tapa symboloida murrosiän alkamista. Mei Mei huomaa karvojensa kasvaneen, tuoksuvansa erikoiselta ja mielialojensa heittelehtivän. Jättikokoinen panda pysyy poissa, kun hän tyynnyttää mielensä aikuismaiseen tapaan, mutta samalla hän pienentää itseään.

Ja vaikka murrosikäinen ensin tuntee muuttuneensa ihmissuden kaltaiseksi hirviöksi, vähitellen hän huomaa myös positiivisen muutoksen itsessään. Hän on villimpi, vapaampi ja vähemmän kunnollinen.

Draamaa aiheuttaa, että Mei Mein kavereineen olisi pakko nähdä hormonimyrskyjä aiheuttava poikabändi 4Town (jolle Billie Eilish ja Finneas ovat tehneet muutaman tarttuvan kappaleen), mutta äiti ei anna lupaa.

On rikottava sukupolvien mittainen kuuliaisuuden ketju.

Tärkeässä osassa ovat myös Mei Mein kaverit Miriam, Abby ja Priya.

Jos raadollisesti sanoo, Disneyllä on havaittu markkinaraon odottavan täyttämistään. Vahvat animaatioelokuvat tyttären ja äidin suhteesta ovat loistaneet poissaolollaan, ja nyt sellaisia on alkanut ilmestyä.

Supersuositussa Encantossa nuori kolumbialaistyttö Mirabel käsittelee niin ikään suhdetta täydellisyyttä vaativaan isoäitiinsä, ja muutenkin animaatioissa ollaan siirrytty ilkeistä äitipuolista monipuolisempiin perhekuvauksiin.

Silti tätä ennen on ollut vaikea kuvitella Disney-animaatiota, jossa äiti kiikuttaa tyttärelleen kouluun terveyssiteitä.

Viestiään elokuva toteuttaa myös käytännössä. Yhdysvalloissa animaatioelokuvan tekijöistä edelleen noin 75 prosenttia on miehiä, mutta Punaisessa niin käsikirjoittajat (Shi ja Julia Cho), tuottaja (Lindsey Collins) kuin ohjaajakin (Domee Shi) ovat naisia.

Arvostelut ovat olleet pääosin myönteisiä: Arvioita kokoavalla Rotten Tomatoes -sivustolla positiivisia arvioita on 95 prosenttia, ja muutenkin elokuvaa on suitsutettu juuri rohkean aihevalintansa ansiosta.

Soraääniäkin löytyy: esimerkiksi The New York Timesin kriitikko Maya Philips pitää arviossaan Punaisen esittämää kuvaa kiinalaisperheistä stereotyyppisenä.

Oma lukunsa on CinemaBlend-sivuston kritiikki, jossa elokuvaa haukuttiin pikkupiirille tehdyksi kyhäelmäksi. Kohun jälkeen päätoimittaja pyysi kritiikkiä anteeksi, ja se poistettiin sivustolta.

Nyt tilalla on kiittävä neljän tähden arvio elokuvasta. Myös arvion kirjoittanut Sean O’Connell pahoitteli arviotaan, mikä on äärimmäisen harvinaista kriitikkojen keskuudessa.

Sosiaalisessa mediassa Punainen on kerännyt valtavasti ihastusta ja jonkin verran idioottimaisia kuukautisvitsejä lähinnä teinipojilta ja sellaiseksi itsensä kokevilta aikuisilta.

Itse pidin suuresti elokuvan kolmesta neljänneksestä, mutta lumo hieman rapisi loppupuolella, kun pandojen koko kasvoi kingkongmaisiin mittasuhteisiin, ja kerrontaan tuli mukaan yhä fantastisempia piirteitä. Hieman myös mietitytti, miten Mei Mein isoäidin, äidin ja tätien kaltaiset uljaat voimanaiset olisivat suostuneet vuosikymmenien ajan pienentämään itseään.

Silti katsomiskokemus tuntui merkitykselliseltä, erityisesti, koska katsoin elokuvan 13-vuotiaan tyttäreni ja 10-vuotiaan poikani kanssa.

Vähintään Punainen todistaa, ettei animaatioelokuvan tarvitse kartella todellisuutta, ja että pörröinen eläinhahmo voi kertoa tärkeistä asioista kiertelemättä.

Saa nähdä, mihin kotimainen Supermarsu vielä pystyykään.

Oikaisu 20.3. klo 11.38: Encanto-elokuvassa täydellisyyttä vaativa perheenjäsen on isoäiti, ei äiti, kuten jutussa alun perin kerrottiin. Elokuvan nimi korjattu Elcantosta Encantoksi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat