Karolina Ginmanin sooloteos synnyttää tunteen siitä kuin kelluisi painovoimattomassa tilassa tunnin ajan

Karolina Ginman antaa kaikkensa, muttei puristavasti vaan ylitsevuotavalla herkkyydellä, kirjoittaa kriitikko Maria Säkö.

Karolina Ginmanin Fluvial-teoksessa liike korostaa muun muassa ihmisen riippuvaisuutta ympäristöstä.

26.3. 14:22

Fluvial. Kantaesitys Zodikin stagella. Koreografia, tanssi, runot, sävellys, objektit Karolina Ginman, äänisuunnittelu Aki Päivärinne, valo- ja tilasuunnittelu Fabian Nyberg, pukusuunnittelu Siru Kosonen, dramaturgi Heidi Väätänen.

Fluviaalinen tarkoittaa jotain jokeen tai virtaavaan veteen liittyvää, sen tuottamaa tai sitä asuttavaa. Niinpä Karolina Ginmanin Fluvial-sooloteoksessa kaikki virtaa. Tanssin lisäksi niin tekee Aki Päivärinteen 200 torven avulla luotu unelmoiva musiikki, joka kelluttaa sekä tanssijaa että yleisöä painovoimattomassa tilassa tunnin ajan.

Alussa Ginmanin liike korostaa ihmisen riippuvaisuutta ympäristöstä. Näen monia yrityksiä kurottaa, saada otetta. Sen jälkeen ruumiin läpi alkavat kulkea pidäkkeettömämmät virtaukset tunteita, haluja, esikielellisiä haparointeja. Ginman kouristelee groteskisti ja ojentelee raajojaan elegantisti. Hän etenee näyttämöllä hitaasti, eikä katsoja oikeastaan saata missään kohtaa arvata liikkeen suuntaa tai ylipäätään tanssijan seuraavaa siirtoa. Ginman antaa kaikkensa, muttei puristavasti vaan ylitsevuotavalla herkkyydellä.

Seuraavaksi liikkeessä korostuvat erilaiset aineen olomuodot nesteestä kaasuihin, jotka vaikuttavat ikään kuin puristuvan Ginmanin läpi. Loppupuolella liike kurottaa enemmän kohti jotain toista, tällä kertaa kahteen oranssiin geelipalloon kohdistuu hoivaa, odotuksia, tunteita. Edelleen kaikki virtaa, mutta samalla tunteet vaikuttavat kiteytyneemmiltä, kuulostelevammilta.

Puhe muuttuu äänteistä selkeäsanaiseksi runoksi ja siitä jälleen pelkiksi äänteiksi ja hengitykseksi. Miltei ymmärrettävän puheen ja pelkkien puuskahdusten vaihtelevuus luo sekin virtaavuutta. Koen esityksen tarkoituksellisesta muodottomuudestaan huolimatta pikemmin linjakkaana kuin katkonaisena ja epäjatkuvana.

Alussa Karolina Ginmanin liike korostaa ihmisen riippuvaisuutta ympäristöstä. Sen jälkeen ruumiin läpi alkavat kulkea pidäkkeettömämmät virtaukset tunteita, haluja, esikielellisiä haparointeja. Ginman kouristelee groteskisti ja ojentelee raajojaan elegantisti.

Muun muassa Elina Pirisen ja Jenni-Elina von Baghin kanssa työskennelleen Ginmanin tavassa päästä kosketuksiin affektien kanssa voi nähdä yhtäläisyyksiä juuri heidän töihinsä. Affektit ovat esitietoisia tunteita eivätkä pelkästään yksilöllisiä. Ne virtaavat ruumiissa ja mielessä, ne läpäisevät ihmiset, materiaalit ja massat. Ginmanin teoksessa affekteilla on ennen muuta vapauttava merkitys.

Affektit ovat kuitenkin usein nykypäivänä nimenomaan manipulaation välineitä. Ne aiheuttavat konflikteja, vastakkainasettelua ja hurmosta. Siksi niiden tarkastelu taiteen kontekstissa onkin aivan välttämätöntä. Sen avulla niistä voi havaita aivan toisenlaisia asioita kuin tutkimuksen kautta.

Fabian Nybergin aiemmissa Zodiakiin tekemissä tilasuunnitteluissa palasia näyttämötaiteen historiasta on kuljetettu nykypäivään siten, että suhde historiaan on näyttänyt oudolta tai näyttämö on kirjaimellisesti hajonnut. Fluvialissa katosta roikkuva vaalea kangas ja lopun savu rajaavat näyttämön erityiseksi virtaavaksi paikaksi.

Näyttämön voi tulkita ehdotuksena siitä, miten voisimme sijoittaa ihmisen todellisuuteen. Ehkä rehellisempänä ja avoimempana ihmettelemään sanojen ja ymmärryksen tuolla puolen olevaa tietoa, jota emme ole vielä ajatelleet ja jäsentäneet valmiiksi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat