Rakastetun kirjailijan romaanissa yhdistyy kaksi virolaisille ominaista puolta: yksinolon rakastaminen ja aatteiden vieroksuminen

Tõnu Õnnepalun kaksoisteos pohtii elämän arkea ja uutisia niin Hiidenmaalta kuin Lontoostakin käsin.

Kirjailija Tõnu Õnnepalu vuonna 2020 Hiidenmaalla Reigin pappilassa, jonka vintillä hän asui 1986–1987.

21.5. 15:16

Romaani

Tõnu Õnnepalu: Valheiden katalogi – Englantilainen puutarha (Valede kataloog / Inglise aed). Suom. Jouko Väisänen. Kirjokansi. 342 s.

Hiidenmaalainen Tõnu Õnnepalu on erikoinen tapaus virolaisessa kirjallisuudessa. Vielä erikoisempi hän on suomalaisessa käännös­kirjallisuudessa.

Uusi kaksiosainen Õnnepalu-suomennos edustaa varsin hyvin tekijänsä poikkeukselli­suutta kertojana.

Valheiden katalogi – Englantilainen puutarha on kirjallisuutta, jota voisi kuvailla virolaiseksi meditaatioksi: ei väitteitä, ei tunteellisuutta. Jonkinlaista äänimaisemaa, joka muistuttaa päiväkirjaa. Ei juuri juonta.

Alun perinkin samassa niteessä julkaistu yhteenliittymä osat sitoutuvat toisiinsa. Silti ne ovat erillisiä.

Valheiden katalogissa arkipäivän askareet saarelaisen pihatöineen ja joutsenten seuraamisineen limittyvät päivän uutistarjontaan ja luettuun kirjallisuuteen.

”Jotta olisi rikkaita, on oltava orjia”, Õnnepalu kirjoittaa.

Hän ei ole mikään Hiidenmaan kukkaispoika, vaan tekstistä puskee välinpitämättömyyden sävyjä, ironista tunteista etäännyttämistä, joka on virolaisille tyypillistä.

Englantilaisessa puutarhassa hän jatkaa samaa tarinointia englantilaisen yläluokan talosta käsin. Talossa haisee home, savu, pesuaineet ja vanhat iänikuiset sukulaiset juuri sopivasti.

Aivan kuin niteen aloittaneen Valheiden katalogin impressiot kasvaisivat Englantilaisen puutarhan painavammiksi esseiksi.

Kuningattaren entinen puutarhuri, virolainen Mark, on kutsunut minä-kertojan kyläilemään, mutta eihän kyläily ole mitään, jos ei samalla tehdä vähän töitä. Õnnepalukin mietiskelee työn merkitystä polttaessaan oksia englantilaisessa puutarhassa tai pinotessaan puita valtavia takkoja varten:

”Jos tekee työtä niin kuin työtä tehdään, sitä ei saa tehdä kuin tekisi kotona, omassa puutarhassa, omassa metsässä. Ei saa innostua liikaa.”

Asetelma on samaan aikaan sekä perieurooppalainen että virolainen. Sarkastinen sivaltelu englantilaisten koketeerauksesta saa rinnalleen analyysia siitä, miten Neuvostoliiton ulkopuoliset eivät ymmärrä neuvostotodellisuutta. Englannissa yläluokka on lukenut Marxinsa hyvin ja siksi osaa käyttää sitä hyväkseen.

Marx onkin yllättäen Õnnepalun avainsana. Englantilainen luokkayhteiskunta on edelleen voimissaan. Kertoja saa itsekin palkkakuoressaan kolme kertaa vähemmän palkkaa kuin kuvitteli saavansa.

Mutta Marx saa silti edelleen kyytiä. Kenties Euroopan itäinen Marx-kokeilu olikin juuri se oikea, ja me näimme sen lopputuleman sellaisena kuin se on.

“Ilman Marxin pelastavia teoksia kapitalismi olisi kenties kuollut jo aikoja sitten”, Õnnepalu kirjoittaa Marxin haudalla Highgaten hautausmaalla. Hänelle Marx oli vain kapitalistisen koneiston osa.

“Mutta ei pelkkä mutteri”, hän toteaa.

Õnnepalun kaksoisteos ei ole esseekokoelma, mutta se muistuttaa Leif Salménin esseeteoksia: arjen huomioita yhdistettynä sanomalehden lukemiseen.

Kirjan autofiktioksi kutsuminenkin tuntuu jo väärältä, niin ilmeinen Õnnepalun persoona on yhteen romaanipersoonan kanssa. Etäännytystä henkilöstä ei ole nimeksikään.

Virolaisessa ajattelussa tekeminen on suunnittelua tärkeämpää. Õnnepalu tuntuu manifestoivan tätä niin hyvässä kuin pahassakin.

Teoksen olemus on hajanainen. Se lepattaa auki joka suuntaan, ei kategorisoi itseään. Kirja tuntuu muodottomuudelta, mutta jollain oudolla tavalla sopii Õnnepalun välinpitämättömyyden estetiikkaan.

Jouko Väisäsen suomennos on tavoittanut hyvin Õnnepalun miellyttävän, ajoittain hauskankin monologin.

”Täydellinen englantilainen puutarha on yksinäinen penkki maisemassa. Näennäisen sattumanvarainen”, kirjailija kirjoittaa. Virkeparissa ole yhtään turhaa sanaa pilaamassa voimakasta kuvaa.

Õnnepalun kirjoissa yhdistyy kaksi virolaisille ominaista puolta: hiljaisuuden ja yksinolon rakastaminen sekä aatteiden vieroksuminen. Virolaiset ovat tekijäkansaa, jolle eteenpäin meneminen on tärkeämpää kuin aatteiden oikeaoppisuus. Ehkä se on pienen kansan selviytymiskoodi.

Ja ehkä siksi Õnnepalun kirjoja Virossa rakastetaankin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat