Antti Autio tekee viittä tähteä hipovalla uutuudella lopullisen läpimurtonsa, Einari Stylman tuo vaihtelevaa kulmaa kotimaiseen lauluntekijä­musiikkiin

Einari Stylman ja Antti Autio ovat kaihoisia lauluntekijöitä, joiden ilmaisu poikkeaa toisistaan kuin yö ja päivä, kirjoittaa kriitikko Aleksi Kinnunen.

Einari Stylman (vas.) ja Antti Autio ovat molemmat kaihoisia lauluntekijöitä, mutta heidän ilmaisunsa poikkeavat toisistaan.

22.3. 11:01 | Päivitetty 22.3. 12:39

Pop / albumi

Einari Stylman: OK. M.dulor. ★★★

Pop, rock / albumi

Antti Autio: Kaikki talot huojuu. Soit se silti. ★★★★

”Unesi vaivaa hieman”, laulaja-lauluntekijä Einari Stylman tunnustaa viime perjantaina ilmestyneen esikoisalbuminsa avaussäkeessä.

Rivi kuulostaa johdatukselta helsinkiläismuusikon yöllistä kaihoa tihkuvaan synteettiseen popiin, jota Stylman kutsuu tieteisautofiktioksi – siis omakohtaiseksi vastineeksi tieteiskuvitelmille.

Kieltämättä luonnehdintaan on helppo solahtaa mukaan: veden lorinan ja hälyäänien tahtiin heräilevä albumi johdattaa kuulijaa unenomaisen scifi-henkisiin näkyihin.

Stylmanin pitkätukkaisen hahmon voi oitis kuvitella maleksimassa Ryan Goslingin stunttina futuristisen Blade Runner -kaupungin yöllisillä rähjäkujilla ja pummaamassa tupakkaa Krista Kososelta.

Suomenkieliseksi lauluntekijäksi poikkeavalta kuulostavan Stylmanin aamuruskon värinen paletti maalaa pitkälti samoilla sävyillä, tosin vähemmän hedonistisesti, kuin päivän popin voimahahmoihin lukeutuva The Weeknd. Abel Tesfayen vuoden alun Dawn FM -albumi oli suoranainen aamuöisen kaiho- ja retropopin teemalevy.

Toinen kappale, 1980-lukuisan avarasti kaikukitaran tahtiin sykkivä Oumuamua esittelee Stylmanin rakkaudenkipeän konepopin kuin klassisena vertauskuvana päämäärättömälle ajamiselle.

Jos Weekndin levy herätti kruisailutunnelmia valosaasteen täyteisestä Miamista tai Los Angelesista, Stylmanin viisi vuotta työstämän OK-albumin keskitempoinen autoradioromantiikka suorastaan nielee maaseutu-Suomen takamaiden päättymätöntä lakeutta, hirviä ja autioita huoltoasemia väistellen.

Luotain-kappale kuulostaa nimeään myöten Pariisin keväältä, nimikappale taas Depeche Modesta innostuneelta Ristolta. ”Enää ei historia toista itseään. Ei mee pieleen kuten ennen, tulevaisuus luo menneen”, Mika Rätön hurjistuneesta tulkinnasta korkeammissa äänissä muistuttava Stylman julistaa kryptisesti.

Kuka muistaa vielä Junior Boys -yhtyeen? Lopunajan mies -yhtyeessä laulaneen sekä The Holyn ja Death Hawksin keikkayhtyeissä vierailleen Stylmanin sykkeessä kaikuu vahvasti samaa kosmista kaipuuta kuin kanadalaisduon elegioissa.

Levyn alkupään kappaleita on ollut työstämässä tekijöitä Pariisin kevään Ilari Kivelästä Ruusut-yhtyeen hovikirjoittajana tunnettuun Lauri Levolaan. Levyn tuottaja ja julkaisija, Ultramariini-yhtyeestä tuttu Tuomas Ilmavirta, on osallistunut soinnin rakentamiseen.

Kovin luonnolliseksi jätetty laulusoundi kuulostaa koneyhteydessä tehokkaalta mutta eripariselta. Ehkä niin on tarkoitus, sillä ihmisen ja koneen kohtaaminen, kyborgi-teema, on ollut Stylmanin mielessä. ”Robotillakin on tunteita. Vai oonko jo ihminen”, hän vuodattaa Tämä ei ole testi -kappaleessa.

Vaikka levyn synteettinen pop kajastaa vaihtelevaa kulmaa kotimaiseen lauluntekijämusiikkiin, kovin omaleimaiseksi visiota ei voi sanoa. Nimalen ja Efelaken kaltaiset kappalenimet ja niiden toistelu korostavat vaikeaselkoista viestiä. Se jää etäiseksi kuin Stylmanin yön yksinäinen katsastaja kaivattunsa rappuun.

Kovin päinvastainen tulkinta haikeasta lauluntekijämusiikista kuullaan Antti Aution parhaimmillaan majesteettisen komealla kolmannella levyllä.

Kaikki talot huojuu -albumia voi pitää Aution lopullisena läpimurtona – ja ykkösluokan matkalippuna kotimaisen kitara-indien huipulle.

Keikka Tavastialla myi loppuun, eikä ihme: Autio on tekemässä samaa temppua kuin Arppa viime vuonna – ehkä enemmänkin. Näyttelijäksi valmistunut Autio puhuttelee epäilemättä myös samaa yleisöä kuin teatterilavalla niin ikään viihtyneet Arppa Airola ja Olavi Uusivirta.

Edellislevyn nimikappale Pihalla tuulee taas antoi vahvan lupauksen, johon Autio vastaa lisäämällä herkistelyyn upeasti kierroksia, raamikkuutta ja voimaa. Tuloksena hän asemoituu jonkinlaiseksi kotimaan yliopistokaupunkien The Nationaliksi; pisimmälle sävyt vie Lisää ääntä, joka on liki National-pastissi.

Albumin huipuiksi nousee jousien viimeistelemä Tuhansien öitten läpi, joka päihdyttää ja hellii lannistuneen paatoksen keinoin ja kaapii umpitutuista elementeistä komeinta kotimaista herkistelykitarapoppia aikoihin.

Menneen talven huippusingle Kaunein sana maailmassa rullaa ihanasti ja paiskautuu kertosäkeessä vielä komeammin. Kaikki on hyvin maistattaa angstia, jollaista kelpaisi enemmänkin.

Hetkittäin viiden tähden onnistumista liippaava albumi ei kuulosta pätkääkään innovatiiviselta, mutta musiikki kantaa vakuuttavasti.

Pihkassa-rallatus sentään tasapainoilee kauneusvirhekuilun reunalla. Toisille laulu vetoaa selvästi salaisena lemmikkinä, toisille naiiviudessaan korvia raastavan hölmönä välikuolemana.

Kriitikon valinnat: Maustetyttöagentti vilauttaa, Arcade Fire tykittää kotipesään

Pop, iskelmä / single

Maustetytöt X Agents: Salattu suru. Vallila Music House / Is This Art. ★★★

Petyin kuultuani, että huhtikuun lopulla ilmestyvä Maustetyttöjen ja Agentsin yhteis-ep perustuu kierrätyskappaleille. Aprillipäivänä julkaistava ja riskittömän varmaotteisesti soiva ensisingle Salattu suru eli suomennos My Heart Must Do the Cryingista on tuttu Topi Sorsakosken lisäksi Dannyn tulkitsemana.

Hauskimmaksi huomioksi nousee se, miten paljon Kaisa Karjalainen kuulostaa Agentsin naukukitaroiden kyljessä Terhi Kokkoselta. Tulevalla videolla esiintyy Ilkka Koivula, jota perinnesuomalaisempaa hahmoa saa hakea. Aki Kaurismäkeä oli tietenkin kysytty hankkeen ohjaajaksi, mutta filmi oli kuulemma liian kallista.

Olisivat nyt tehneet yhteislevyn vaikka Evelinan tai Nelli Matulan kanssa.

Pop, rock / single

Arcade Fire: The Lightning I, II. Columbia. ★★★

Epämääräistä maailman suurimman indieyhtyeen viittaa kantavan Arcade Firen paluusingle on aina kiinnostava lanseeraus. Vapun jälkeen ilmestyvää ja vain seitsemästä kappaleesta koostuvaa albumia pohjustava esitys rakentuu kahdesta yhteen sovitetusta biisistä.

Radiohead-tuottaja Nigel Godrich on hypännyt rinkiin, ja soinnissa voi kuulla uutta pehmeyttä ja sulavuutta. Kappaleparin loppuosa repeää yhdistelmäksi ylikierroksilla kaahaavaa Rebellion-klassikkoa sekä War on Drugsia ja Killersiä kanavoimassa Bruce Springsteeniä. Naurettavan suurellisesta nostatuksesta huolimatta käsillä on turvallinen paluu kotipesään kahden diskosävyisen albumin jälkeen.

Pop / albumi

Rosalía: Motomami. Columbia. ★★★★

Voiko laajamittainen läpimurto onnistua ilman nuorisokulttuurin sytykeapua? Tuskin, tuntuu tietävän espanjalainen supertähti Rosalía, nimi juuri nyt vähän kaikkien huulilla.

Päivän ikoniksi kohonneen laulaja-räppärin 16 kappaleen massiivista ylistystä kerännyt albumi vastaa pitkälti odotuksia, mutta tarjoaa kiitettävän laadukkaan kokoelman vaihtelevia latino- ja popsävyjä. Candy-kappaleeseen on ujutettu Burial-melodiapätkä musanörttien iloksi.

Rosalía kuulostaa laulajana niin lumoavalta, että elektronisella flamencopopilla läpi lyöneen tähden ura urkenisi todennäköisesti jo yksin perinteisemmän laulumusiikin puolella. Räpätessään Rosalía kuulostaa jopa hukkaavan lahjojaan – Hentain kaltaiset balladit soivat levyn vaikuttavinta antia.

Pop / ep

Pehmoaino: Kaukana kotoa. Sony. ★★

”Mul ei tuu kevättä ilman sua”, avautuu viime vuoden singleillään korvaan tarttunut Pehmoaino ja kuulostaa sanoituksia myöten Behmin ja Sannin puoliväliltä.

Popmusiikkia seuraava ystäväni esitti päätelmän, että suurten levy-yhtiöiden suojissa lupaavista kotimaisista laulajista vääntyy kammottavaa nykyiskelmää. Väite nousee mieleen, kun kuuntelee toissa viikolla levynsä julkaisseita Viiviä ja Pehmoainoa.

Lue lisää: Viivi Korhonen napsi viisi Emma-ehdokkuutta ilman ensimmäistäkään julkaistua levyä – Tällainen on parisuhteiden päättymisistä laulava poptähti, joka aloitti uransa lasten laulukilpailusta

Kuuden kappaleen pikkulevy muistuttaa ihmissuhde- ja kuvailukliseissään latteaksi ylituotettua musiikillista Instagram-stooria, jossa söpö on raivostuttavaa. ”Kukaan ei oo saanut mua näin sekaisin”, Aino Morko laulaa, mutta kuulostaa oudon eleettömän tyytyväiseltä.

Lue lisää: ”Välillä tuntuu kuin eläisi jossain unessa” – Muusikko Antti Autio kärsii pahasta ilmasto­ahdistuksesta, ja se oli päättää hänen uransa

Korjaus 22.3. klo 12.37: Artikkelissa oli aiemmin OK-singlen kansikuva. Kuva vaihdettu OK-levyn kansikuvaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat