Jazzin mestariteos syntyi vain neljässä tunnissa, ja nyt sitä verrataan Jeesuksen vuori­saarnaan ja Martin Luther Kingin kuuluisaan puheeseen

Saksofonisti John Coltrane innoittaa yhä uusia kuuntelijoita ja tekijöitä.

Levyn A Love Supreme kannessa käytettiin kuvaa, jonka tuottaja Bob Thiele oli ottanut jo syyskuussa 1962, runsaat kaksi vuotta ennen levyn äänitystä. ”Tämä on paras kuva minusta. Ikinä”, oli Coltrane sanonut. Myös hänen puolisonsa, pianisti-harpisti Alice Coltrane piti otosta poikkeuksellisena: ”Näen siinä kaiken, ihan kaiken. Etsinnän. Omistautumisen. Muusikon, isän, pojan. Miehen ja ihmisen”, sanoo hän Ashley Kahnin kirjassa.

28.4. 16:00 | Päivitetty 28.4. 16:47

Tietokirja

Ashley Kahn: A Love Supreme – John Coltranen testamentti (A Love Supreme – The Story of John Coltrane's Signature Album). Suom. Petri Silas. Aviador. 355 s. ja cd-levy Jälkipyörteitä.

”Missä haluaisitte olla kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua”, tiedusteltiin saksofonisti ja säveltäjä John Coltranelta kesäkuussa 1966 Tokiossa, pitkää kiertuetta ennakoineessa lehdistötilaisuudessa.

”Muusikkona vai persoonana?”

”Sanotaan, että persoonana”, tarkensi japanilaisen jazzlehden toimittaja.

”Persoonana... haluaisin olla pyhimys”, vastasi 39-vuotias Coltrane. Hän oli tuolloin uransa huipulla, puolitoista vuotta mestariteoksensa A Love Supremen julkaisun jälkeen ja vuosi ennen syöpäkuolemaansa.

A saint! Pyhimys! Oliko hän tosissaan tai aavisteliko tulevaisuuttaan – joko elävänä tai kuolleena?

Kukaan ei tiedä, ja nyt täytyy tarkentaa, että nauhalta kuuluu heti vastauksen jälkeen Coltranen naurahdus, johon yhtyy vieressä istunut vaimo ja työtoveri, pianisti Alice Coltrane.

Sittemmin tälle ”profetialle” ei ole naurettu. Sekä itseään että ihailijoitaan viimeiseen hengenvetoon haastanut Coltrane on yhä jazzin pyhimys. Ehkä ainoa, heinäkuussa 55 vuotta kuolemastaan.

Coltrane esittelee loppuvuonna 1965 otettu mainoskuvassa Varitone-sähkösaksofonia, jonka Selmer-yhtiö kehitti eräänlaiseksi sähkökitaran vastineeksi 1960-luvun puolivälissä. Coltrane ei levyttänyt Varitonella koskaan.

Siihen eivät yllä saman sukupolven muut merkittävät afroamerikkalaiset muusikko-säveltäjät – kuten saksofonisti Ornette Coleman, trumpetisti Miles Davis, basisti Charles Mingus tai pianisti Thelonious Monk. Coltranea pidempään eläneinä he ovat vain tavallisia jazzin legendoja.

Coltranen pyhimyksellisyys ei perustu silti koko kesken jääneeseen elämäntyöhön. Myös hän voisi olla vain tavallinen legenda ilman albumia A Love Supreme (1965), jonka vaiheita toimittaja-kirjailija Ashley Kahn avaa juuri suomennetussa kahdenkymmenen vuoden takaisessa teoksessaan A Love Supreme – John Coltranen testamentti.

Sen nimeen nostettu ”testamentti” on kuitenkin suomalaisen kustantajan valinta ja paljon mahtailevampi kuin amerikkalaisen alkuteoksen alaotsikko The Story of John Coltrane's Signature Album ja englantilaisen painoksen The Creation of John Coltrane's Classic Album.

Sitä paitsi, Coltrane julkaisi elinaikanaan A Love Supremen jälkeen vielä kuusi muuta albumia, selventämättä tai tarkentamatta koskaan musiikillista ”testamenttiaan”. Mutta toki Kahn antaa siihen syyn korostaessaan esipuheessa, että Coltranesta kirjoitettaessa ”on vaikea välttää mahtipontisuutta tai karkeaa liioittelua”.

Kahn ei voikaan jättää mainitsematta, että ”hänen nimikirjaimensa viittaavat suoraan kristittyjen Messiaaseen”, eikä malta olla rinnastamatta A Love Supremea Jeesuksen vuorisaarnaan ja Martin Luther Kingin kuuluisaan ”Minulla on unelma” -puheeseen.

Tähän hehkutukseen suhteutettuna A Love Supremen synty ei vastaa draamaa, jolla tehtiin historiaa. Koko 33-minuuttinen albumi taltioitiin joulukuussa 1964 yhtenä iltana – neljässä tunnissa kello 20–24 niin, että ääninauhaa käytettiin kaikkiaan vain alle tunti.

Kirjan keskeisessä osassa Kahn kertoo tästä rupeamasta lähes kaiken mahdollisen ja analysoi neliosaisen teoksen juurta jaksain. Kahnin onneksi osallisista oli kirjan julkaisun alla, 2002, elossa vielä kolme: rumpali Elvin Jones, pianisti McCoy Tyner ja äänittäjä Rudy Van Gelder. Basisti Jimmy Garrison oli kuollut 1976, albumin tuottaja Bob Thiele 1996.

Tosin Kahn pääsee 50-sivuiseen studiovaiheeseen vasta kirjan puolivälissä. Ja parempi niin, sillä albumin kokemisen kannalta yhtä tärkeitä ovat sen musiikillinen ja yhteiskunnallinen konteksti: mitä tapahtui ennen ja jälkeen, ja kuinka hän päätyi tähän poikkeukselliseen teokseen.

A Love Supreme on Coltranen noin viidestäkymmenestä elinaikaisesta albumista ainoa, joka sisältää hänen puheääntään ja kirjoittamansa kansitekstit. Toinen niistä on Jumalaa ylistävä kirje Dear Listener ja toinen rukouksen kaltainen runo A Love Supreme, teoksen ”libretto”.

Kahn on perehtynyt myös A Love Supremen äänittäjään, tuottajaan, julkaisijaan, ulospanoon, mainontaan ja markkinointiin sekä vastaanottoon.

Ja tietysti hän selvittää myös albumin soundiin vaikuttaneen studion, Van Gelder Studion historiaa aina sisäkaton rakenneratkaisuja myöten.

Tammikuussa 1965 julkaistu A Love Supreme on saavuttanut täydellisen teoksen auran, mutta Coltranella oli myös vaihtoehtoinen suunnitelma. Hän palasi samaan studioon heti seuraavana päivänä – torstaina 10. joulukuuta 1964 – ja nauhoitti teoksen ensimmäisestä osasta kaksi julkaisematta jäänyttä versiota yhtyeellä, jossa oli kaksi saksofonistia ja kaksi basistia.

Mikä mahtoi olla ajatus? Ja mitä olisi seurannut, jos hän olisi levyttänyt vakiokvartettinsa sijasta A Love Supremen kokonaan sekstetillä. Olisiko se silti ”spiritual jazzin” merkkiteos?

John Coltrane (kesk.) teki jazzin historiaa 9. joulukuuta 1964, mutta kukaan ei ollut tilannut paikalle valokuvaajaa. Seuraavana päivänä hän palasi samaan Rudy Van Gelderin studioon jatkamaan levyn A Love Supreme äänityksiä kokoonpanolla, johon kuului myös saksofonisti Archie Shepp. Vasemmalla Coltranen kvartetin vakiopianisti McCoy Tyner, oikealla levyn A Love Supreme tuottaja ja Impulse!-levy-yhtiön johtaja Bob Thiele.

Kahn yrittää selvittää myös toista mysteeriä. Miksi Coltrane esitti teoksen kokonaan vain kerran, Ranskan Rivieralla heinäkuussa 1965, ja silloinkin vain jazzjuhlan järjestäjien ehdotuksesta. Oliko se liian henkilökohtainen, pyhä tai vaativa?

No ei aivan, ja hän esitti sen 1965 toisenkin kerran konsertissa, joka julkaistiin viime lokakuussa levynä A Love Supreme: Live in Seattle. Valitettavasti tieto siitä ei ehtinyt suomennokseen, jota huolellista työtä tehnyt kääntäjä Petri Silas on muuten päivittänyt pienin, oleellisin osin.

Silti ei voi välttää vaikutelmaa, että lähdeluettelolla, henkilöhakemistolla ja diskografialla varustettu kirja on nyt kaksikymmentä vuotta vanha. Ei historialliselta ytimeltä, mutta joiltakin päätelmiltä sekä albumin myöhemmiltä vaiheilta. Kirjan jälkeen on varttunut jo uusi A Love Supremea ja sen edustamaa ”spiritual jazzia” arvostava sukupolvi.

Esimerkiksi sopii tämän suomennoksen liitteeksi viime syksynä äänitetty 31-minuuttinen levy Jälkipyörteitä, jolla kohtaavat A Love Supremen innoittamina saksofonisti Mikko Innanen, kitaristi Raoul Björkenheim ja rumpali Teemu Mustonen – sekä saksofonisti Juhani Aaltonen.

Siinä heitä on, ainakin kolmen polven Coltrane-diggareita. Sekä suomalainen legenda, jonka sysäsivät tälle tielle Coltranen ainoat Suomen esiintymiset marraskuussa 1961 ja marraskuussa 1962.

”Hän soitti kuin veitsi kurkulla ja minä kuuntelin häntä kuin veitsi kurkulla, rystyset valkoisina”, muisteli Aaltonen runsas vuosi sitten tätä kokemusta, jonka henkeä hän herättelee edelleen.

John Coltrane esitti levynsä A Love Supreme ensimmäisen kerran kokonaan Ranskan Rivieralla 26. heinäkuuta 1965. Seuraavana päivänä Coltranea kävi hotellissa tervehtimässä valokuvaaja Jean-Pierre Leloir, joka tavoitti hänet herkällä hetkellä. Coltrane soitti serenadin juuri saamalleen kuvalle, jossa hän on vuotta aiemmin kuolleen ystävänsä, saksofonisti Eric Dolphyn kanssa.

Oikaisu 28.4. klo 16.25: Korjattu otsikkoa, jossa kirjoitettiin alun perin neljästä päivästä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat