Viimeisessä kirjassaan Paavo Haavikko ampui kovilla Naton kannattajia: nyt tuo teos olisi syytä lukea, ei opiksi vaan opetukseksi

Pitkien siteerausten keskellä Matti Salminen typistää itsensä yhden miehen huutosakiksi, joka ihastelee, kuinka hienosti Haavikko aina mistäkin sanoi.

Paavo Haavikko vuonna 1984.

26.3. 14:56

Tietokirja

Matti Salminen: Paavo Haavikon linja. Into. 278 s.

Mitäköhän Paavo Haavikko tuumisi nykyisestä Nato-keskustelusta?

Viimeiseksi jääneessä kirjassaan Ei. Siis kyllä (WSOY, 2006) Haavikko vyörytti kitkerää tekstiä Nato-yhteen­sopivasta synnyin­maastaan. Suomi oli ”lumiukko, joka on liitossa auringon kanssa”.

Haavikko ilmoitti hakevansa Ruotsin alamaisuutta, jos Suomi ryhtyy Naton epävirallisesta liittolaisesta viralliseksi jäseneksi: ”Puolueettomuus on isänmaani", hän kirjoitti.

Suhteet Venäjään pitäisi hoitaa kahden kesken. Ne, jotka ajavat Natoa Suomeen, ajavat isänmaallista uhoa Venäjälle.

”Kun kysymyksenä on Suomi, on vastauksena Venäjä."

Kirjan ilmestymisen jälkeisenä vuonna Vladimir Putin piti Münchenissä puheen, jossa naulasi ne poliittis-sotilaalliset tavoitteet, jotka ovat johtaneet Ukrainan sotaan.

Haavikko ei ennakoinut nykyisen kaltaista sotaisaa ja revansistista Venäjää. Mutta vaikka olisi ennakoinut, olisiko hän haikaillut Nato-jäsenyyden tuomaan ”osa-aika-amerikkalaisuuteen”?

Rohkenen epäillä.

Ei. Siis kyllä tuntui ilmestyessään vimmaiselta, mutta ei vastahankaiselta, koska vain harvat kannattivat sotilaallista liittoutumista. Nyt tilanne on toinen. Haavikon jäähyväisteos tuntuu kiukkuisen toisinajattelijan mielenkuohulta.

Soisin, että tämän päivän Nato-keskustelijat lukisivat sen. Ei opastukseksi, mutta opiksi.

Paavo Haavikko vuonna 2007.

Tietokirjailija Matti Salminen tarkastelee Paavo Haavikon linja -kirjassa Haavikon yhteiskunnallista ajattelua ja kirjoittelua. Salmisen aikaisempaan tuotantoon kuuluu 2013 ilmestynyt elämäkerta Pentti Haanpään tarina.

Haavikko ja Haanpää ovat eetokseltaan ja paatokseltaan samankaltaisia hahmoja. He kykenivät itsenäiseen ajatteluun, seurauksista piittaamatta, mikä on harvinaista kaikille kirjailijoille kaikenlaisissa yhteiskunnissa.

Aikalaiset luonnehtivat Haanpäätä metsän reunasta irvistelijäksi. Sama luonnehdinta olisi sopinut Haavikkoonkin. Tosin sillä erotuksella, että Haavikko omisti itse metsänsä.

Salmisen mielestä Haavikon yhteiskunnallinen linja jyrkkeni selvästi 1980-luvun alussa, kun hän täytti 50 vuotta.

Samanlaisen havainnon on esittänyt Veijo Meri, joka sanoi, että Haavikko intti pikkuasioista jo 1950-luvulla, mutta vaikeni isoista, kunnes alkoi myöhemmin kirjoittaa niistä.

Haavikko itse väitti, ettei ryhtynyt toisinajattelijaksi, Suomi vain menetti kykynsä ajatella.

Haavikon omakohtaisiin todistuksiin kannattaa suhtautua varovaisesti. Ne pitävät ehdottomasti paikkansa, taiteellisesti. Mutta entä muuten? Se onkin monimutkaisempi juttu.

Laman koettelemassa 1990-luvun Suomessa Haavikosta tuli puolivirallinen tuomiopäivän profeetta. Useimmille kansalaisille hänen tunnetuin teoksensa oli hänen julkinen persoonansa.

Haavikon lyriikka ja proosa kiinnostivat vain pientä kaunokirjallista yleisöä, lehtikirjoitukset ja haastattelut sekä ajankohtaiset pamfletit tavoittivat laajemman väen.

Vuoden 1994 presidentinvaalien alla tiedotusvälineet nostivat Haavikon mielipidetiedusteluissa ehdokkaiden joukkoon. Salminen miettii, yrittikö Haavikko Suomen Václav Haveliksi.

Hän jättää kysymyksen ilmaan. Sinne sen sietääkin jäädä.

Jos Haavikko olisi lähtenyt tosissaan ehdokkuutta tavoittelemaan, hitaimmatkin olisivat tajunneet nopeasti, ettei hänessä ole presidenttiainesta.

Salmisen kirjaa ei voi olla lukematta vasten viime vuonna ilmestynyttä Martti Anhavan Haavikko-elämäkertaa Niin katosi voitto maailmasta.

Ne ovat sävyltään kovin erilaisia. Anhava arvostaa Haavikon tuotantoa 1980-luvulle asti, mutta suhtautuu myöhäistuotantoon nihkeästi.

Haavikon lamavuosien rooli oraakkelimaisena rahan filosofina kirvoittaa Anhavasta suoranaista pilkkaa. Hän puhuu ”vähittäisestä sekapäistymisestä”.

Salminen jättää Haavikon jalustalleen, suureksi yksinäiseksi näkijäksi: ”Jos joku vielä väittää, ettei kukaan ymmärtänyt 90-luvun alun Suuren laman olevan tulossa, niin hän on väärässä. Ainakin Haavikko ymmärsi.”

Devalvaatiostakin Haavikko puhui ennen kuin kukaan muu uskalsi tai tajusi siitä puhua.

No, ei se ihan näin mennyt. Vahvasta markasta kärsinyt metsäteollisuus painosti Esko Ahon hallitusta kiivaasti devalvaatioon.

Ulkomailtakin tuli samansuuntaisia viestejä. MIT:n taloustieteen professori Rüdiger Dornbusch pillastutti devalvaatiopuheillaan presidentti Koiviston.

Haavikon yhteiskunnallisen ajattelun kiteyttäminen yksinkertaisiksi väitelauseiksi on vaikea, ellei mahdoton tehtävä, eikä Salminenkaan pyri totalisoiviin tulkintoihin. Haavikko rakasti pilaa, parodiaa, sarkasmia. Hän puhui monimielisesti, nopeasti ja kaikista asioista yhtä aikaa.

Paha kyllä hän myös yleisti, surutta ja siekailematta.

Tunnusomaiseksi piirteeksi Haavikon ajattelussa Salminen nostaa opportunismin kritiikin. Opportunismia Haavikko näki kaikkialla: ulkopolitiikassa, talouspolitiikassa, kulttuurielämässä – ja etenkin historiankirjoituksessa, sillä ”ideologisoituneet” historioitsijat olivat Haavikon rakkaimpia vihollisia.

”Kun opportunismin loppulasku tuli Suomen suuressa lamassa 90-luvun alussa maksuun, Haavikolle 80-luvun lopussa nauraneet olivat hiljaa”, Salminen kirjoittaa kohdettaan ihannoivaan tyyliinsä.

Haavikon kaltaisen majakan sammuminen näyttäytyy Salmiselle korvaamattomana menetyksenä. Nykyisistä kirjailijoista ei ole vallanpitäjiä haastaviksi julkisiksi intellektuelleiksi.

He ovat sisällöntuottajia ja viihdyttäjiä, harmitonta väkeä: ”Esiintyähän nykyiset kirjailijat osaavat. Mutta muistaako kukaan, edes seuraavana päivänä, mitä heillä oli sanottavaa? Pitäisiköhän olla huolissaan?”

Salmisen Haavikko-ihailu saa outojakin sävyjä. Hän esimerkiksi kiivailee siitä, miksi Haavikko ei enää myöhempinä vuosinaan saanut valtionpalkintoja. Siinä täytyi olla kyse kulttuurielämän opportunistien kostosta!

Kirjana Paavo Haavikon linja jää valitettavan puolitekoiseksi. Salminen on lätkäissyt siihen pitkiä litterointeja Haavikon televisiohaastatteluista sekä lukuisia näytteitä Suomen Kuvalehteen kirjoitetuista vallanpitäjien minihenkilökuvista.

Tällainen aines on raakamateriaalia, jonka pitäisi jalostua kirjan sivuille jänteväksi ja analyyttiseksi asiaproosaksi. Kuka tahansa voi kaivella Haavikon haastatteluja sähköisistä arkistoista.

Näiden pitkien siteerausten keskellä Salminen typistää itsensä yhden miehen huutosakiksi, joka ihastelee, kuinka hienosti Haavikko sanoi tuonkin asian, ja tuon myös, ja vielä tämän ja tämänkin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat