J. Karjalainen ehdotti tätä artikkelia varten katusoittamista Helsingin rautatieasemalla, vaikka normaalisti se ei ole hänen juttunsa.

J. Karjalainen soittaa taas

Perjantai 1. huhtikuuta on suuri päivä J. Karjalaiselle. Samana päivänä hänellä on syntymäpäivä, konsertti Helsingin jäähallissa ja uuden levyn julkaisujuhla.


1.4. 2:00 | Päivitetty 1.4. 7:34

Helsingin päärautatieasemalla matkalaukkujen pyörät rämisevät asfalttia vasten ja tuplafarkkuun pukeutunut mies rämpyttää kitaraa. Ihmisiä menee ohi oikealta ja vasemmalta. Osalle kitaraa soittaa kuka lie kulkuri, osalle koko kansan J.

Katusoitto ei ole varsinaisesti J. Karjalaisen juttu, vaikka hän on sitä juttua varten itse ehdottanut. Edellisen kerran hän soitti kadulla haitaristi Veli-Matti Järvenpään kanssa Tampereella reilut kymmenen vuotta sitten. He olivat kallistamassa tuoppia keikan jälkeen, kun pienessä nousuhumalassa syntyi idea soittaa kadulla vielä vähän lisää.

Mahdollisuus tähän ei ole edes yksi miljoonasta, mutta sillä kertaa heidän ohitseen käveli kaikista maailman ihmisistä Ramones-yhtyeen perustajajäsen Tommy Ramone, joka jäi juttelemaan musiikin historiasta. Tapaamisesta on syntynyt laulukin vuonna 2015: Se mies oli Tommy Ramone.

J. Karjalainen syttyy tällaisista tarinoista, joissa jonkin hahmon, kohtaamisen tai jopa esineen kautta avautuu kokonainen historia. Se käy selväksi paitsi hänen biiseistään, myös kommenteista, kun istumme pari tuntia aiemmin levy-yhtiön oleskelutilassa keskustelemassa Karjalaisen uudesta levystä Soulavaris.

Karjalaisen tarinoita kuunnellessa tulee mieleen rock-klisee. Juttu kulkee kuin vierivä kivi.

Kesken lauseen Karjalainen katoaa Warnerin käytäville etsimään uuden levynsä vinyyliversiota. Pian hän lompsii takaisin levy kainalossa ja alkaa mainosmiehen innokkuudella kertoa levyn kansitaiteesta: Sisäaukeaman tietokirjamaisesta suunnittelusta typografiaa myöten, punaisen sävystä, espanjalaisesta soitinrakentajasta, isän veistämästä puu-ukosta. Karjalainen on työskennellyt kahdeksan vuotta mainostoimistossa.

Erityisesti hän puhuu kannen valokuvasta.

Tero Ahosen ottamassa valokuvassa Karjalainen istuu Perniössä sijaitsevan Keltaisen talonsa ullakolla erilaisten esineiden ympäröimänä. Talo ja varsinkin ullakko on tyypillinen metafora ihmismielelle.

Karjalainen myöntää, että hänessä on vähän hamstraajan vikaa.

Ullakon seinälle on ripustettu pahvista koottu luuranko. Rikkinäinen matkalaukku Mustat lasit -yhtyeen ajoilta. Karjalaisella on kuvassa päässä Trinidad ja Tobagosta katukauppiaalta ostettu bambuhattu, matkamuisto, jonka kauppias kutoi Karjalaisen silmien edessä viidessä minuutissa. Kädessään hän pitää vihkoa, jossa on teini-iässä kirjoitettuja, ensimmäisiä englanninkielisiä sanoituksia.

”Kirjoittamisen tyyli oli silloin selkeästi tärkeämpää kuin sisältö”, hän muistelee.

Tero Ahosen ottamassa uuden levyn kannen valokuvassa Karjalainen istuu Perniössä sijaitsevan Keltaisen talonsa ullakolla erilaisten esineiden ympäröimänä.

Karjalainen kertoo olleensa jo lapsena huomionkipeä. Hän oli hyvin mielissään, jos hänen kouluaineitaan luettiin koko luokalle. Ne olivat humoristisia, ja hänestä oli hauskaa tarkkailla, miten luokkakaverit reagoivat.

Lapsuudenkodin huoneen oven täytyi olla visusti kiinni, kun Karjalainen alkoi tehdä lauluja englannin sijaan suomeksi. Sanat tuntuivat omalla äidinkielellä yhtäkkiä paljon voimakkaammilta ja merkityksellisemmiltä. Karjalainen tajusi, että jos hän haluaa kertoa tarkkoja ja visuaalisesti voimakkaita tarinoita blues-esikuviensa tavoin, kielen täytyy olla suomi.

Musiikki vaikutti pieneen Karjalaiseen pala palalta: radio-ohjelmista tv-mainosten musiikkiin ja Linnanmäellä nähtyyn afrikkalaiseen rumpuryhmään, jonka rytmit tuntuivat rinnassa asti.

Myös kiinnostus esineisiin syttyi jo lapsena. Hän dyykkasi roskiksesta ensimmäisen kitaransa, jota muisteli myöhemmin kappaleessa Luuranko rämisee. Edelleen Karjalaista harmittaa, että hän myi kitaran kolmella markalla naapurissa asuneelle Rogerille.

Karjalainen teki pojastaan Väinö Karjalaisesta tunnetun hitillä vuonna 1996. Nyt Väinö on tuottanut isänsä uutta levyä.

Soulavaris on Karjalaisen mukaan Keltaisessa talossa revisited, eli ikään kuin uusi tulkinta vuonna 1991 ilmestyneestä soololevystä, jonka myötä hän kuoppasi menestyskokoonpanonsa Mustat lasit. Jos Keltaisessa talossa -albumin aikaan oltiin talon huoneessa, niin nyt ollaan ullakolla, josta voi katsoa kauemmas muistojen ja esineiden kautta.

Ensimmäistä kertaa Karjalaisen levyllä soittaa useita kokoon­panoja. Levyn on tuottanut uusi tekijä, hänen poikansa Väinö Karjalainen.

Isä teki pojastaan kaikkien tunteman Väinön hitillään vuonna 1996.

”Se on vähän kiusallista, mutta en mä sitä silloin ajatellut, kun olin niin innoissani.”

Väinö Karjalainen

Poika on saanut kuulla asiasta kyllästymiseen saakka. Karjalainen kertoo, että jo ensimmäisellä luokalla Väinö oli joutunut korjaamaan kappaletta lällättäviä luokka­kavereita: ”Laulaisitte edes oikein.”

Vuosien saatossa Karjalainen on katsonut, kun Väinö on kantanut Keltaisen talon ullakolta hänen vanhoja samplereitaan ja muita laitteita. Poika on kuulemma isäänsä parempi äänittäjä, joten yhteistyö sujui helposti, vaikka Karjalainen myöntää olevansa helposti kärkäs ja vaahtoava studiossa. ”Mä en ole cool. Mä olen hot.”

Kerran Väinö joutui sanomaan isälleen, että ”ei me olla sun levyä pilaamassa”.

Monet ovat tulkinneet Karjalaisen tekstejä vertauskuvallisina, vaikka ne ovat hänen mukaansa kaikkea muuta. Osa tarinoista on tietysti keksittyjä, mutta iso osa on suoraan hänen elämästään.

Vaikeatkin aiheet käsitellään duurissa stoalaisella mielentyyneydellä. Esimerkiksi klassikoksi muodostunut On kaikki niin kuin ennenkin syntyi osaksi isän kuoleman pohjalta. Laulussa mainittu vanha virveli kuului isälle.

Soulavaris-levyn kymmenen kappaleen kokonaisuutta voi halutessaan avata kymmenen omaelämäkerrallisen tarinan voimin. Levyllä on Karjalaiselle tyypillisiä kappaleita, joissa kerrotaan esimerkiksi lapsuudesta 1960-luvulla. Popsävel 66 on syntynyt melodian pohjalta, jota Karjalainen hyräili jo vuonna 1966 tullessaan koulusta kotiin.

Nuku hyvin, Angelique on omistettu Karjalaisen vanhalle kuolleelle koiralle. Tuulella ratsastajat syntyi, kun Karjalainen katseli ikkunasta Katajanokalla variksia, jotka leikkivät naapuritalon lipputangolla.

Välillä fakta ja fiktio sekoittuvat. Unien näkijä kertoo isoisoäidistä, joka oli horrossaarnaaja Varkauden seudulla. ”Laulussa mä kurkotan menneisyyteen, kun hän puolestaan katsoo tulevaisuuteen, ja me tapaamme jossain puolivälissä.”

Punaisessa keinutuolissa viitataan Karjalaisen keksimään hahmoon, Lännen-Jukkaan, jonka keinutuoli matkaa maailmalla. Kappale viittaa old-time standardiin Red Rockin’ Chair.

Mutta: ”Kyllä mulla on Keltaisessa talossa keinutuoli”, Karjalainen virnistää.

Nimikappaletta Karjalainen kutsuu ”black popcorniksi”, viitaten varhaiseen diskohittiin. Vajaan kuusiminuuttisen Soulavaris-instrumentaalin on tarkoitus kertoa eri soittimien ja sovitusratkaisujen kautta popmusiikin historia afrikkalaisesta musiikista elektroniseen tanssimusiikkiin. Alleviivata, miten pohjimmiltaan musiikissa juuri mikään ei ole muuttunut.

Soulavaris on Karjalaisen itsensä keksimä sana: ”Mun mielestä siinä on kaksi todella siistiä sanaa: soul ja varis.”

Kun Karjalainen edellisen kerran soitti kadulla, ohi käveli Ramones-yhtyeen Tommy Ramone.

Karjalainen on ammentanut urallaan monenlaisesta musiikista, afrikkalaisesta musiikista kotimaiseen iskelmään, ja hän harrastaa myös viulunsoittoa. Suurimmat vaikuttimet ovat kuitenkin olleet yhdysvaltalainen blues ja kantri.

Kulttuurisesta omimisesta on puhuttu viime vuosina erityisesti rapmusiikin saralla, vaikka blueskaan ei ole mikään valkoisen miehen keksintö. Karjalainen sanoo, ettei hän ole koskaan edes miettinyt, voiko tehdä bluesia.

”Se tuntuu musta vähän kornilta ajatukselta. Se on meidän kaikkien yhteistä musaa. Kun Eddie Boyd opetti mua soittamaan bluesia harpulla, niin ei hän koskaan sanonut, etten saisi soittaa. Me ollaan kaikki ihmisiä, hemmetti vieköön.”

Mutta Karjalainen myöntää, että siinä on surullinenkin piirre: Sun Recordsin perustaja Sam Phillips tiesi jo 1950-luvun alussa mustien rokkibiiseistä tulevan hittejä heti siinä vaiheessa, kun niiden laulajaksi löydetään valkoinen mies. Elvis levytti Sun Recordsille 1950-luvun alussa yli 20 kappaletta.

Karjalaisen mielestä keskustelu kulttuurisesta omimisesta on silti tärkeää.

”Se on sitten eri juttu, jos sä pukeudut johonkin saamelaisen asuun ja alat hölmöillä. On tosi paljon kyse siitä, miten sä sen asian teet.”

Soulavaris-levyn ilmestymispäivänä, perjantaina 1. huhtikuuta, Karjalaisella on paitsi syntymäpäivä, myös konsertti Helsingin jäähallissa. Haastatteluhetkellä Karjalaista jännittää, toteutuuko konsertti, vai estääkö sen vielä viime hetken sairastuminen.

Keikkaa on jouduttu siirtämään ensin koronan vuoksi ja sitten sodan takia toiselle areenalle. Hartwall-keikasta tuli 2010-luvulla kotimaisille artisteille tavoiteltava statussymboli. Nyt Hartwall-areena, tai nykyisin Helsinki-halli, on omistuspohjansa vuoksi oudossa välitilassa, eikä ole tietoa, milloin siellä voi jotain järjestää.

Karjalainen ei alun perin ollut areenakeikasta kovin innostunut. ”Että minkä takia tällainen? Me kierretään ympäri Suomea koko ajan.” Mutta on hän sittemmin levy-yhtiön ja keikkamyyjän ideasta innostunut.

”Festareilla on kivaa soittaa, mutta siellä on myös vähän se tilanne, että joutuu myymään sitä omaa musiikkia sille yleisölle, joka ei ole tullut sinne meitä varten. Tykkään esiintyä klubeilla ainoastaan sille omalle yleisölle.”

Karjalainen sanoo esiintyvänsä yhtä paljon itseään kuin yleisöään varten. Siksi myös uusia levyjä on tehtävä – että touhu pysyy kiinnostavana kaikille osapuolille.

Keikan ajan ei ole olemassa mitään muuta kuin musiikki.

Luettuaan Bruce Springsteenin elämäkertaa Karjalainen sanoo ymmärtävänsä, miksi Springsteen on tehnyt niin pitkiä kappaleita ja soittanut niin pitkiä keikkoja.

”Hotellihuoneessa iskee sitten yksinäisyys. Mutta mulla ei ole sellaisia mielenterveysongelmia, enkä koe yksinäisyyttä. Keikan jälkeen otan pari kaljaa, poltan piippua, menen hotellihuoneeseen lukemaan kirjaa. Sillä tavalla menen pois siitä musiikin maailmasta.”

Karjalainen rentoutuu myös saunomalla, ja hän on kuulunut saunaseuraan jo 20 vuotta. Parhaimmillaan saunominen aiheuttaa saman keikanjälkeisen hyvän olon tunteen.

Karjalainen sanoo esiintyvänsä yhtä paljon itseään kuin yleisöään varten.

Rautatieasemalla on neljän ruuhka. Karjalainen sanoo pitävänsä siitä, kun ihmiset tai jopa ratikkakuskit moikkailevat Helsingin keskustassa, vaikka hän olisi kasvot punaisena saunan jäljiltä.

Karjalainen asettuu kitaransa kanssa laiturien 4 ja 5 väliin. Kaikki eivät tunnista laulajaa, mutta osa tervehtii iloisesti: ”Jii!”

Karjalainen soittaa kaksi kappaletta. Ensin On kaikki niin kuin ennenkin, sitten uuden levyn singlen Aurinko nousee ilman sua, jossa Karjalainen laulaa cadizlaisesta kitaranrakentaja Juan Perfumosta. Kappaleiden välissä hän toivottaa yleisölleen hyvää matkaa. Yksi kuuntelija huikkaa sen olevan jo liian myöhäistä, sillä juna meni jo.

Suurin osa pysähtyneistä on kaivanut puhelimensa esille. Tällä kertaa yleisö saa hyvän tarinan itselleen.

Minikeikan jälkeen Karjalainen pyytää apua kitaralaukun vetoketjujen sulkemisen kanssa. ”Tavataan puolivälissä”, hän virnistää, kun kitara suljetaan laukkuun odottamaan seuraavaa tarinaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat