HKO tarjosi kaavoihin kangistumisen vastavoimaa

Pekka Kuusiston, HKO:n ja Musiikkitalon kuoron Planet Earth -konsertissa kuultiin myös uusi kotimainen kantaesitys.

26.3. 12:28

Klassinen musiikki

Helsingin kaupunginorkesteri ja Musiikkitalon kuoro Musiikkitalossa 25.3. Joht. & sol. Pekka Kuusisto, kuoron valmennus Eleriin Müüripeal. Tšaikovski, Guðnadóttir, Pärt, Tarrodi, Auvinen, Stravinsky.

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti perjantaina rikkoi konsertin kaavaa – ja olisi ollut ihme, jos ei olisi rikkonut, kun viulisti-kapellimestarina oli Pekka Kuusisto.

Planet Earth -niminen konsertti viittaa paitsi illan aikana kuullun Andrea Tarrodin Paradisfåglarin inspiraationa toimineeseen kuuluisaan tv-sarjaan Planet Earth, ennen kaikkea laajempaan ideaan: yhden planeetan rajoihin ja toisaalta elämänmuotojen ja musiikillisten muotojenkin rajattomuuteen planeetan sisällä.

Ohjelma vaelsi uskaliaasti tyylistä toiseen eikä piiloutunut vaikeuden tai yliälyllisyyden taakse.

Ensimmäisellä puoliajalla, jossa Kuusiston kanssa esiintyivät HKO:n jouset ja Musiikkitalon kuoro, kuultiin ilman väliaplodeja neljä teosta: Tšaikovskin Andante Cantabile, jonka soolo-osuuden Kuusisto soitti orkesteriin päin kääntyneenä hengityksen kaltaisella luontevuudella, koskettava tulkinta Hildur Guðnadóttirin perinteiseen ukrainalaiseen hautajaislauluun nojaavasta kuoroteoksesta Vishnaja Pamyat, joka on sävelletty Svetlana Aleksijevitšin teokseen pohjaavaan Tšernobyl-tv-sarjaan, Arvo Pärtin kulttimainetta nauttiva Fratres viululle, jousiorkesterille ja lyömäsoittimille uutta luovalla intensiteetillä sekä Tarrodin Paradisfåglar, jossa linnut heräävät eloon Messiaenista muistuttavalla tavalla.

Ensimmäinen puoliaika oli kokonaisuus, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Kuusisto oli saanut HKO:n jousista esiin sen, mitä olen viime aikoina toivonutkin kuulevani: maksimaalisen heruttelun sijaan soitto oli fokusoitunutta, tyylikästä, sävyiltään monipuolista ja keskittynyttä.

Teosten kokonaisuus näytti yksittäiset kappaleet uudessa valossa.

Toisen puoliajan aloitti kantaesitys Antti Auvisen Stabat Tiger Materista, joka kuuluu HKO:n Helsinki-variaatiot -sarjaan. Tilaussävellysten sarjassa uudet teokset hyödyntävät jotain ennen vuotta 1945 sävellettyä suomalaisteosta.

Suorasta kantaaottavuudestaan tunnetulla Auvisella pohjateoksia on kaksi: Toivo Kuulan Stabat Mater ja Aarre Merikannon Olympiafanfaari. Teosviittaukset toimivat lähinnä ideatasolla eivätkä konkreettisina referensseinä.

Kuulokuvallisesti Stabat Tiger Mater on yksinkertaisempi kuin esimerkiksi Auvisen Junker Twist. Kuulin musiikissa urheilujuhlien kaksijakoisesta dikotomiasta tutun kiiman: voita tai häviä.

Se alkoi toimintaelokuvatyyliin. Suvannot olivat lyhyitä, kiihkeä pulssi väijyi HKO:n eteenpäin vyöryvässä soitossa.

Orkesterista välittyi soittamisen ilo. Etenemisen näennäinen helppous herätti kuitenkin kysymään: mitä taustalla on, mitä jää taakse? Kun sidomme itsemme voittamisen narratiiviin, moni monimutkaisempi asia on mahdollista unohtaa.

Teos pystyi välittämään tunnelmia sekä voittamisen halusta että siihen sisältyvästä absurdista valheesta.

Konsertti päättyi Stravinskyn Psalmisinfoniaan. Esitys oli hieman epätasaisempi kuin konsertin alkupuolen anti. Kuoron intonaatio ailahteli ajoittain.

Silti se oli hyvä päätös hienolle ja hienosti suunnitellulle illalle. Teos sitoi yhteen konsertin teemoja: surun, kysyvyyden, ihmetyksen ja toivon.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat