Hellacoptersin paluulevy on kuin nousu­humalassa oleva baarikaveri, joka kertoo saman tarinan kymmenennettä kertaa

Ruotsalaisyhtye tuo vuosituhannen alun autotallirockia takaisin listakelpoiseksi kiillotettuna, kirjoittaa Mervi Vuorela.

Hellacopters lavalla Download-festivaaleilla Madridissa kesällä 2018.

29.3. 11:06

Rock / albumi

Hellacopters: Eyes of Oblivion

Nuclear Blast

★★★

Jos pitäisi nimetä viime vuosikymmenen epäkiinnostavin musiikkigenre, se olisi rock.

Toisin oli 2000-luvun alussa, jolloin lukemattomat rockbändit ja niiden postpunkahtavat serkut White Stripesista Strokesiin ja Franz Ferdinandista Interpoliin hallitsivat listoja ympäri maailman.

Myös Pohjoismaissa jyräsi oma scandinavian action rockiksi nimetty ketjulompakko-suuntauksensa, johon kuuluivat esimerkiksi Hellacopters, The Hives, Backyard Babies ja Flaming Sideburns.

Oli vain ajan kysymys, koska kitaramusiikin kupla puhkeaisi.

2010-luvun kuluessa rock hävisi listoilta hiphopin, edm:n ja popin tieltä. Vaikutti siltä, että kitaramusiikki muutoin kuin nostalgia- ja marginaalimusiikkina oli syrjäytetty.

Toisin kävi. 2020-luvulla rock näyttäisi olevan tulossa takaisin. Se ei ole sinänsä ihme, sillä muotivirtaukset tulevat ja menevät 20 vuoden sykleissä.

Rockin nousu popkentillä on jo nähty. Yksi viime vuoden isoimpia hittejä oli 18-vuotiaan Olivia Rodrigon rock-sävytteinen popbiisi Good 4 U. Myös Euroviisut voitettiin rockilla, josta vastasi italialainen Måneskin.

Jos katsoo tämän päivän suurimpia pop- ja hiphop-tähtiä, monet heistä tunnustautuvat kitaramusiikin ystäviksi. Billie Eilish pukeutuu keikoillaan Rob Zombie -paitoihin, Post Malonen ulosanti on velkaa emorockille, Grimes yhdistelee elektroniseen musiikkiinsa nu metalia, ja niin edelleen.

”Rockin paluun” luulisi olevan hyvä uutinen Helllacoptersin kaltaisille kitarabändeille, joiden suosio oli suurimmillaan vuosituhannen taitteessa.

Ei ole välttämättä sattumaa, että 14 vuotta sitten kuopattu ruotsalaisbändi julkaisee uutta materiaalia juuri nyt, ensimmäisen kerran sitten vuoden 2008 jäähyväislevynsä.

Totuus lienee kuitenkin toinen. Hellacoptersin ja sen fanien maailmassa rock ei tarkoita nyt pinnalla olevia 2000-luvun alun kitaramusiikkityylejä kuten punkpoppia tai vaihtoehtometallia. Se tarkoittaa 1960- ja 1970-lukujen autotallipunkkia, hard rockia ja rhythm’n’bluesia.

Asia tulee selväksi heti, kun Hellacoptersin kahdeksannen levyn laittaa soimaan. Bändi ei ole uusiutunut saati lähtenyt tavoittelemaan ajan henkeä. Ei tippaakaan.

Tämä on sekä hyvä että huono asia. Hyvä siksi, että Eyes of Oblivion on tasavahva Hellacopters-levy, josta vanhat fanit todennäköisesti pitävät. Levyllä on hyvässä suhteessa duuria ja mollia, kitaratulitusta ja kilkattavia koskettimia, svengiä ja kaahausta.

Huono siksi, että levystä on hirveän vaikea innostua. Hyvistä riffeistä ja melodioista huolimatta kokonaisuus on niin yllätyksetön, että tuntuu, kuin kuuntelisi vanhan baarikaverin jo kymmenennettä kertaa selittämää samaa tarinaa. Nousuhumalan ansiosta kertomuksessa on hyvä draivi, mutta koska loppuratkaisu on jo tiedossa, tarinaa ei oikein jaksaisi kuunnella loppuun asti.

Hellacopters ei ole yksin ongelmansa kanssa. Sama koskee tuhansia muita pitkän linjan rockbändejä ja niiden asemaa 2020-luvulla.

Rockilla on relevanttiusongelma. Vanhakantaisessa muodossaan se tuntuu auttamatta nostalgiamusiikilta, jossa parhaat levyt ovat aina bändin varhaistuotantoa. Aktiivisten rockbändien kannalta tilanne on kiusallinen: vain harva janoaa heiltä uutta musiikkia.

Rockia vaivaa myös ummetusongelma. Nykypäivän metoo-ilmasto ei tarjoa erityisen otollisia puitteita machoilevalle sex & drugs & rock & roll -kuvastolle – ainakaan, jos bändi haluaa saada uusia kuulijoita. Hellacopters on aina ollut enemmänkin rockmusiikin kuin rockelämäntavan lipunkantaja, mutta silti sekään ei ole täysin vapaa haara-asentorokkauksen varjopuolista.

Nykyrockin sijaan Hellacoptersia onkin mielekkäintä vertailla sen aikalaiskollegoihin, kuten uuden Silver Flame -levyn viime vuonna julkaisseeseen helsinkiläiseen Flaming Sideburnsiin. Kukaan ei takuulla odottanut Fleimareilta uutta levyä, mutta yhtye teki sen silti – ehkä jopa paremmalla menestyksellä kuin Hellacopters.

Toisin kuin Eyes of Oblivion, Silver Flame on tyylistä toiseen liukuva kokonaisuus, jonka ennakoimattomuus pitää mielenkiinnon yllä. Levy myös soundaa virkistävän rujolta verrattuna Eyes of Oblivioniin, joka on ruotsalaiseen tyyliin listakelpoiseksi hiottu.

Yksi Hellacoptersin vahvuuksia on aina ollut nimenomaan popsensibiliteetin ja tuotteistamisen taju. Mutta jos yhtye haluaa pistää kampoihin kotikaupunkinsa Tukholman tämän hetken kiinnostavimmille bändeille kuten vaikkapa Viagra Boysille, sen pitäisi löytää punkjuurensa uudelleen.

Kriitikon valinnat: Auringon paahtamia hippejä, punkkareita ja yksi kaupunginvaltuutettu

Rock / albumi

Red Hot Chili Peppers: Unlimited Love

Warner

★★

Luojan kiitos, Red Hot Chili Peppers on saanut takaisin kitaristinsa John Fruscianten! Ilman häntä kalifornialaisbändin kahdestoista studiolevy olisi vain auringon paahtamien hippien takakenoista jamittelua, jossa ”hyvät vibat” määräävät. Rick Rubinin tuottama Unlimited Love yrittää selkeästi olla uusi alku RHCP:n uralla: se sisältää peräti 17 eri suuntiin poukkoilevaa kappaletta, joiden tyyli vaihtelee funkista jazzahtavaan poppiin ja stadion-anthemeista universumitrippailuihin. Tuottelias ja pakoton vaihe bändin uralla ei silti tarkoita, että Unlimited Love olisi biiseiltään tai nonsense-lyriikoiltaan vahva kokonaisuus. Fruscianten ansiosta muutamissa levyn kappaleissa on kuitenkin tasoja ja melankolista syvyyttä, joihin vain harva kitaristi ja taustalaulaja pystyy.

Pop / single

Team Play: Keep Me in the Dark

Soliti

★★★

Team Play on uusi, kenties hieman yllättäväkin duo, jonka osapuolia ovat kaupunginvaltuutettu Minja Koskela ja muun muassa Zebra & Snakesta tuttu Tapio Viitasaari. Kaksikon ensimmäinen single Keep Me in the Dark on vähäeleisen kaunis pianoballadi, jonka kertosäkeessä on vahva kännykän valonäytön (ent. sytkäri) heilutuspotentiaali. Koskela ja Viitasaari laulavat mistäpä muusta kuin epätoivoisesta rakkaudesta, ja heidän äänensä soivat hyvin yhteen vähän samaan tapaan kuin Arcade Firen Win Butlerilla ja Régine Chassagnella. Mikko Joensuun rooli kappaleen tuottajana kuuluu kirkkomaisen hartaassa tunnelmassa ja siinä, että kappale sanoo riviensä välissä vähintään yhtä paljon kuin niiden sisällä.

Punk / albumi

Wasted: Modern Lie

Combat Rock Industry

★★★★

Kun Wastedin jäsenet olivat teini-ikäisiä, he juoksivat pakoon kotikaupunkinsa Joensuun natsiskinejä. 25 vuotta myöhemmin bändin vihollislistan kärjessä ovat yhä rasistit. Niiden lisäksi uudella levyllä hyökätään esimerkiksi foliohattuilijoita, misogynistejä ja ilmastonmuutoksen kieltäjiä vastaan. Modern Lie onkin tiukasti ajassa kiinni oleva albumi, mutta ilman kuplautumiselle tyypillistä oikeamielistä omahyväisyyttä. Levy on ajan hermolla myös musiikillisesti, mistä kertovat esimerkiksi punkpiireissä jo pitkään suosiotaan kasvattaneet postpunk-vaikutteet. Suoraviivaisella hoilotuspunkilla uransa aloittanut Wasted on aina ollut mainio kertosäebändi, mutta Modern Liella se osoittaa hallitsevansa myös sävykkäämmän biisinkirjoituksen.

Rock, pop / albumi

Juustopäät: Mitä järkee

Love is punk

★★

Voit sä lopettaa? -hitillään 1990-luvun puolivälissä teinisuosiota maistanut pop-punk -trio Juustopäät on vuosien hiljaiselon jälkeen taas aktivoitunut. Kuudennella levyllään Mitä järkee Juustopäät on vähemmän pop ja naiivi, ja enemmän punk ja vakava. Se on bändin ikääntyminen huomioiden ihan ymmärrettävää, mutta kun laulaja-basisti Harri ”Hade” Tuovinen laulaa mielenterveysongelmista ja elämän kovasta koulusta, tuntuu kuin Juustopäät olisi kadottanut palan identiteetistään. Skeittipunkkia, ska-komppeja ja suomirockia yhdistelevän levyn ansioksi on silti sanottava, että se kuulostaa vuonna 2022 yllättävän raikkaalta ja vilpittömältä – vähän kuin toisen ysäripunkkarin, Sampsa Sarparannan viimevuotinen soololevy Takaisin merkitykseen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat