”Ytimeen vaikka yrjö lentäisi!” Kristian Smedsin vimmainen taiteilijamuotokuva saa ytynsä huippulahjakkaista näyttelijäopiskelijoista

Kristian Smeds riensi paikkamaan Leea Klemolaa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin yhteisproduktiossa. Mistään ei huomaa, että kyseessä on korvaava teos.

Jumala on kauneus -näytelmässä nähdään muun muassa Nana Saijets, Veera Anttila, Alexandra Oupornikova, Akseli Lehtinen ja Julius Susimäki.

24.4. 15:32

Jumala on kauneus.

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022. Dramatisointi Paavo Rintalan romaanista sekä ohjaus ja lavastus Kristian Smeds. Näyttämöllä Veera Anttila, Ville Hilska, Juhana Hurme, Milla Kaitalahti, Akseli Lehtinen, Kate Lusenberg, Heikki Nousiainen, Alexandra Oupornikova, Nana Saijets, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Juuso Timonen. ★★★★

Taide on leikkiä, mutta taiteen tekemisestä on leikki kaukana. Näin voisi tiivistää Kristian Smedsin näytelmän Jumala on kauneus, joka perustuu Paavo Rintalan samannimiseen, vuonna 1959 julkaistuun romaaniin.

Reilun parinkymmenen vuoden takainen näytelmä nähdään nyt Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta kandiksi valmistuvien näyttelijäopiskelijoiden esittämänä Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa.

Alun perin Leea Klemolan piti ohjata opiskelijoille uutuusnäytelmänsä Viggo Mortensenin hevoset, mutta maaliskuun lopulla ilmoitettiin, että produktio joudutaan perumaan terveyssyistä.

Usein tällaiset tilanteet eivät tiedä hyvää, mutta nyt on toisin. Konkariohjaaja ja Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professori Smeds on ottanut tilanteen suvereenisti haltuun. Ensi-illassa ei ole aistittavissa pienintäkään epävarmuutta tai hapuilua.

Jumala on kauneus on jopa ehyempi ja vähemmän koulutyömäinen kuin syksyllä Kotkassa nähty Karpolla on asiaa, jonka Smeds ohjasi maisteriopiskelijoille. Asiaan varmasti vaikuttaa se, että Smedsillä on varma ote vanhaan tuttuun teokseensa.

Esitys kertoo liminkalaisesta taidemaalarista Vilho Lammesta (1898–1936), joka tuli tunnetuksi omakuvistaan sekä Liminkaan sijoittuvista maalauksistaan. Lampi menestyi elinaikanaan kohtalaisesti, mutta vasta 1950-luvulla hänen työtään alettiin noteerata laajemmin.

Teos saa raikkaan kierteensä sen nuorista esiintyjistä. Kuvassa ovat Ville Hilska ja Mauno Terävä.

Kahdentoista huippulahjakkaan opiskelijan voimin esitettävässä teoksessa vuorottelevat taiteilijan inspiraatio, innostunut työhön ryhtyminen ja itsereflektio. Se on pitkiä katseita yleisöön, syvällisiä yksinpuheluita jumalasta ja kauneudesta. Se on huutoa ja hikeä uhmakkaissa joukkokohtauksissa.

Pompöösiä miesneroilua? Ei niinkään. Teos saa raikkaan kierteensä sen nuorista esiintyjistä.

Olin itse kymmenen vanha, kun Jumala on kauneus kantaesitettiin Takomossa. Ja kahdeksantoista, kun esitys sai uusintaensi-iltansa Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Smedsin legendaarinen Tuntematon sotilas oli minulle olemassa lähinnä iltapäivälehtien lööpeissä.

Nyt kun lavalla mäiskitään kaalinpäitä pesäpallomailalla, tuntuu kuin pala teatterihistoriaa heräisi eloon. Saan aavistuksen siitä, mitä yleisö koki 2000-luvulla Smedsin ohjausten äärellä. En tarkoita, että esitys olisi museaalinen rekonstruktio – päinvastoin se puhkeaa edessäni uutena kuin kevät.

Vaikka Vilho Lampi tunnettiin taidemaalarina, niin yhtään maalausta tai maalia ei lavalla nähdä. Materiaaleja ovat sen sijaan puu ja jää, joiden kovan pinnan alle taiteilija kirjaimellisesti kaivautuu pyrkiessään paljastamaan maalaamansa kohteen ytimen.

Mutta ydin pakenee. Lastut lentävät ja aine särkyy. Kauneus ei ole taiteilijan takomassa jääkimpaleessa, ei puussa tai kaalipäissä, vaan jossain niiden takaisessa ideoiden maailmassa.

Kauneus on jumalassa, ja jumala on kauneus.

Tässä mielessä esitys on hauska vastinpari Leea Klemolan viimesyksyiselle Minä, askartelijalle, joka myös kertoi taiteen tekemisestä. Klemolan maailmassa taiteilija on materiaalinsa palvelija, ja kauneus on aineessa itsessään. Smedsin taiteilijalle materiaali on heijastin, joka oikeassa kulmassa voi antaa väläyksen kauneuden aineettomasta valosta.

Tyylillisesti esitykset ovat kaukana toisistaan. Jos teatteri olisi juniorijalkapalloa, olisi Klemolan esitys makkarakioskin rivoja puhuva myyjä ja Smedsin esitys verkkaripuvussa kentän laidalla karjuva faija.

Suurista aiheistaan huolimatta Jumala on kauneus ei ole ryppyotsainen teos, vaan siinä on myös tervehenkistä itseironiaa. Vaikuttavinta on silti se, miten vilpittömästi esitys puhuu kauneudesta. Kauneus ei ole pintaa tai lisäarvoa, vaan se on elämän ja kuoleman kysymys.

Dramaturgi Rosa-Maria Perä, ohjaajan assistentti Jussi Lankoski, koreografia Antti Lahti, lavastus Katariina Kirjavainen, pukusuunnittelu Vilma Mattila, valosuunnittelu Jaakko Sirainen, äänisuunnittelu Ville Aalto, naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat