J. Karjalainen kuulostaa tuttuudessaan jo Heikki Rannan Youtube-vitsiltä, mutta albumin lopulla kuullaan myös konejytää

Omakohtaisista muistoista ammentava lauluntekijä kierrättää itseään , mutta välttelee edelleen 1990-luvun suurimpien hittiensä laveaa kitararockia, kirjoittaa kriitikko Aleksi Kinnunen.

J. Karjalainen esiintyi yhtyeineen maaliskuun puolivälissä Tampereella Tullikamarin Pakkahuoneella.

1.4. 2:00 | Päivitetty 1.4. 8:58

Rock / albumi

J. Karjalainen: Soulavaris. Warner. ★★★

J. Karjalaisen asema kotimaisen lauluntekijämusiikin massojen arvostamana puolivirallisena vintage-ukkona vaikuttaa vankkumattomalta.

Perjantaina 65 vuotta täyttävän ja samana päivänä myös Helsingin jäähallin katsomon täyttävän Karjalaisen uusi albumi on jo neljäs 2000-luvun kantritrilogian jälkeinen rocklevy.

Soulavarisilla Karjalainen ei osoita tarvetta siirtää saati keikuttaa turvallisesti kelluvaa venettään, mutta tyylillistä polveilua löytyy viime kierrosta enemmän.

Kymmenen kappaleen albumi kuulostaa perinnesointiin mieltyneelle Karjalaiselle tyypillisen varmaotteiselta.

Kun omakohtaisista muistoista tarinoiva Karjalainen sekä lainaa että kierrättää levyllä itseään – tähtilamppu, keltainen talo ja Lännen-Jukka mainittu – mieleen nousee mainioista Youtube-videoistaan tunnetun Heikki Rannan pastissi .

Rannan konsepti, eli ”tee biisi niin kuin J. Karjalainen” on tuskin ollut Väinö Karjalaisen tuottaman levyn ohjenuorana. Enemmänkin kyse on yli 40 vuotta levyttäneen ja uskollisesti yksinkertaisten laulujen iloja ja autenttisuutta painottavan J. Karjalaisen käsialasta.

Karjalaisen 1990-luvun levymyyntihuipun lavean melodiselle kitararockille voisi alkaa olla tarvetta, mutta isommin paiskautuu lähinnä albumin avauskappale ja -single Aurinko nousee ilman sua.

Yhtyelevyn sijaan kokonaisuus perustuu soittajien ja tyylien vaihtelulle. Yönä niin kuin tää ja Eddie Boyd -polaroid -kappaleissa kuullaan vuosituhannen vaihteen Electric Sauna -kokoonpanon soittajia, vaikka edellisen blueshenki tuo enemmänkin mieleen 1980-luvun Mustat lasit -yhtyeen. Juurimusiikin vastapainoksi kosketinsoittaja Tuomo Prättälä tuo synteettistä lisää kolmeen kappaleeseen.

Karjalaiselle tärkeää Amerikan perinnemusiikkia kuullaan vaihtelevalla skaalalla, kun taas muusikon lapsuuden Roihuvuoren roskiksille palaava aurinkoinen Popsävel 66 helkkyy silkkaa nynnykitarapoppia.

Karjalaisen visuaalisesti vahvat kuvaukset perustuvat usein muistoille, joista kuulija vetää niukkojen rivien puitteissa omat tulkintansa.

Onnistuneen utuisesti keinuvan Nuku hyvin, Angeliquen ”valkoista, mustaa, kastanjaa” piirtyy kuulijan mieleen todennäköisesti enemmän ranskalaiskaunottarena kuin Karjalaisen pihatiellä auton alle jääneenä koirana.

Pohjois-Pohjanmaalla pettymyksen saattaa aiheuttaa tieto, että levyn viehättävimmän hetken ja americana-luennan Oulu viittaakin samannimiseen wisconsinilaiskylään.

Tyylivarioinnin villein pilkahdus kuullaan levyn loppupuolen instrumentaalisessa nimikappaleessa. Banjo- ja viuluvetoinen kantri-ilottelu liukuu soulin kautta Op:l Bastardsista ja vähän Daft Punkistakin muistuttavaan kosmiseen jytään.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat