Presidentillisiä äänenpainoja käyttävän Olli Rehnin välitilinpäätös: Suomi on nyt kuin auton ajovaloihin jähmettynyt poro

Suomi tarvitsee poliittisesti vahvemman hallituksen, joka kykenee nykyistä keskitetympään ja nopeampaan päätöksentekoon.

Olli Rehn on käy välitilinpäätöksessään läpi myös henkilökohtaisen elämänsä käännekohtia ja ajattelunsa vaikuttimia.

31.3. 11:00

Tietokirja

Olli Rehn: Onnellisten tasavalta. Esseitä Suomesta. Docendo. 380 s.

Olli Rehn on saanut kimmokkeen kirjansa kirjoittamiseen kahdelta suunnalta. Kaksi vuotta sitten alkanut koronapandemia vähensi kiireisen keskuspankkiirin pakollisia iltamenoja. Seniorifutaajan treenit menivät nekin tauolle. Yhtäkkiä oli aikaa pohtia Suomen paikkaa maailmassa ja suomalaisuuden syviä pohjavirtoja.

Mene ja tiedä, ehkä kuutta kymppiä lähestynyt politiikan konkari on pysähtynyt pohtimaan mitä elämällään vielä tekisi.

Kirja ei ole varsinainen muistelma­teos, eikä ihan perinteinen tieto­kirjakaan, vaan jotakin siltä väliltä. Tekijän sanoin se on ”välitilin­päätös Suomen tilasta ja haasteiden maisemasta”.

Välitilinpäätös kuulostaa siltä, että tuloskausia on tulossa vielä lisää. Suomen Pankin pääjohtajan paikalta on ennenkin noustu tasavallan presidentiksi. Omista suunnitelmistaan ei Rehn kuitenkaan pukahda enempää.

Toinen sysäys kirjan kirjoittamiseksi on tullut kansainvälisistä onnellisuusmittauksista, joiden kärkipaikalle Suomi on juuttunut jo usean vuoden ajaksi.

Rehn on monen muun tavoin ymmällään moisesta asiasta. Miten on mahdollista, että kovia kokeneen maankolkan asukkaista on tullut näin tyytyväisiä omaan elämäänsä ja näkymiinsä? Ettei vain jokin isompi onnettomuus ole nurkan takana odottelemassa?

Rehn liikkuu vastauksissaan presidentillisillä linjoilla, ja tukeutuu Mauno Koiviston lausahdukseen: Suomen idea on selviytyä, pysyä hengissä. Suomalaisten onnellisuus on rakennettu koettelemuksista ja niiden selättämisestä. Samalla on kehitetty taito olla tyytyväisiä vallitseviin oloihin, jossa nähtävästi olemme maailman parhaita.

Rehn ei ole tähän kovinkaan tyytyväinen. Suomi on vaarassa hukata oman onnensa avaimet.

Monet suomalaisen yhteiskunnan ongelmista ovat tuttuja muista maista: demokratiaa vaivaa osallistumisen heikentyminen ja julkista keskustelua kupliintunut populismi.

Ikääntyminen uhkaa julkista taloutta. Suomen erityinen ongelma on Rehnin silmissä kuitenkin se, miten valtiolaiva tuntuu menettäneen ohjattavuutensa.

Vaarana on suomalaisen valtioelämän ylätasolle pesiytynyt päättämättömyyden tauti. Suomi muistuttaa auton ajovaloihin jähmettynyttä poroa, joka näkee lähestyvän vaaran, mutta ei osaa liikkua eteen eikä taakse.

Valtioinstituutiot hallituksesta eduskuntaan ja työmarkkinatoimijoihin ovat menettäneet kykynsä tarttua suuriin kysymyksiin ja tuottaa niihin ratkaisuja.

Rehnin valtio-oppinut tutkijatausta näkyy taudin vaatimassa hoidossa. Tasavallan vakavimmat ongelmat eivät ole edustuksellisen demokratian puolella tai pirstoutuneessa julkisuudessa, vaan heikossa toimeenpanovallassa.

Suomi tarvitsee poliittisesti vahvemman hallituksen, joka kykenee nykyistä keskitetympään ja nopeampaan päätöksentekoon.

Tavaksi tulleet laajat hallituskoalitiot siihen tuskin pystyvät. Valtioneuvoston toimintaa pitää tehostaa, mutta myös vaalijärjestelmä joutaa remonttiin. Nykyinen jakaa valtaa liian lavealle ja pahentaa politiikan pirstoutumista. Suomesta puuttuvat suuret puolueet.

Korpiliberaaliksi tunnustautuva, Keskustan riveissä ja riveistä monenlaisiin vaikuttajanpaikkoihin edennyt Rehn tarkastelee Suomen tilaa ja tulevaisuutta maan historian pitkiä kaaria vasten. Vaikka muistelmista ei olekaan kyse, Rehn kuljettaa oman sukunsa ja perheensä tarinaa laajemman historiakertomuksen sisällä.

Tuloksena on mainiota mikrohistoriaa, jossa arjen asiat ja ihmisten elämänkulut konkretisoivat yleistä kehitystä.

Oma henkilöhistoria ja siihen liittyvät sattumukset ja kokemukset ponnahtavat esiin siellä täällä. Kiinnostavimmillaan Rehn on käydessään läpi elämänsä käännekohtia ja ajattelunsa vaikuttimia. Näyttävästä poliittisesta urasta huolimatta niitä tuntuu löytyvän enemmän elämän alkupuolelta.

Alkuvuosista löytyy synkkiäkin hetkiä. Rehn kertoo nuoremman Sirpa-siskonsa tapaturmaisesta kuolemasta tavalla, josta näkyy, miten kipeältä se vielä tuntuu.

Mikkeliläisen yrittäjäperheen poika sai kipinän poliittiseen toimintaan ja ajatteluun kodistaan ja lähipiiristään. Keskustalaisittain varsin kaupunkilaisliberaali peruskatsomus muodostui kuitenkin kiinnostavalla tavalla omaehtoisesti, erilaisia virikkeitä yhdistellen.

Opiskeluajat Helsingin yliopistossa ja kokemukset kansainvälisestä nuorisojärjestötoiminnasta 1980-luvulla loivat perustaa, jolle Rehn tuntuu edelleen rakentavan.

Ääripäitä Rehn vierastaa, oli kyse sitten politiikan kysymyksistä tai tutkijoiden väittämistä. Totuutta hän etsii keskiviivan tuntumasta.

Sovittelevan ja rauhallisen poliitikon maineessa olevan Rehnin älyllinen tai aatteellinen kehityskaari ei ole aikakaudelle tai ikäluokalle mitenkään epätyypillinen, mutta ei hän pelkästään myötävirtaan ole uinut. Rehn ei epäröinyt asettua yhdeksi vuoden 1994 EU-kansanäänestyksen kyllä-puolen kellokkaista, eikä hänestä kovin syvälle menevää EU-kritiikkiä saa puristettua Brysselissä vietettyjen vuosikymmenten jälkeenkään.

Vuosituhannen alussa hän asettui vakoilusta perusteetta epäillyn ystävänsä Alpo Rusin tueksi, mikä merkitsi oman poliittisen uran keskeyttämistä. Ministerivuodet Juha Sipilän hallituksessa eivät nekään olleet aivan helpoimpia.

Fennovoima-ratkaisu ei ole jäämässä Suomen poliittisen historian loisteliaimpien hetkien listalle. Puhe sähköomavaraisuuden lisäämisestä Kremlin käsikassaraan Rosatomiin tukeutumalla tuntuu vuoden 2022 perspektiivistä käsittämättömältä.

Rehn kertoo kirjassaan näkemyksensä asioista selkeästi ja usein pitkäänkin taustoitellen ja perustellen. Yhdellä poikkeuksella.

Käsikirjoitus on valmistunut kaksi päivää ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan helmikuussa 2022, minkä jälkeen on tullut kiire lisätä siihen liittyviä mainintoja. Kaikista suurin ja tärkein johtopäätös kuitenkin puuttuu: pitäisikö Suomen hakea Naton jäsenyyttä vai ei?

Rehn jättää pohdintansa avoimiksi ja tasapainoilee asiassa tyyliin, joka tuntuu jo julkaisuhetkellään vanhentuneelta. Mahdollista Suomen tulevaa suurta linjavalintaa hän luonnehtii sanayhdistelmällä ”puolustuksellisen liittoutumisen Suomen malli”.

Oli ratkaisu mikä tahansa, toivottavasti joku keksii sille paremman nimen.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat