Pirjo Hassisen kirjat syntyvät hyvän yleis­sivistyksen varassa vanhan Lundia-hyllyn äärellä – Nuoruuden eroottiset novellit olivat todellinen kirjoittaja­koulu

Uusin romaani Toisella tavalla onnellinen siirsi kirjoittamisen painopistettä taas yhteiskunnasta yksilöpsykologiaan, ja taustalla vaikutti koronapandemian raskas ahdistus.

”Tunnen olevani kirjailijana helvetin paljon nuorempi kuin olen”, 64-vuotias Pirjo Hassinen sanoo.

16.4. 2:00 | Päivitetty 16.4. 6:58

Jyväskylä

Eräänä lokakuisena päivänä, kun olin yksitoistavuotias, äiti opetti minulle orgasmin.

Kun Suomen kirjallisuudenhistoriassa vielä joskus listataan romaanien päräyttävimpiä alkulauseita, Pirjo Hassisen Jouluvaimon (2002) avaus on taatusti kärkisijoilla.

Lause lykkäsi luun kurkkuun myös kriitikko Mervi Kantokorvelle, kun hän arvioi romaanin, sinä syksynä Finlandia-palkintoehdokkaaksikin valitun.

Samalla hän piti sitä myös tuttuna elämyksenä Hassisen aiemmista romaaneista, joita siihen mennessä oli kertynyt seitsemän:

Rykäisy, eteenpäin, ja ollaan mukana monilinjaisessa tarinassa, josta ei samana ulos käydä, Kantokorpi kirjoitti.

”Pitää tunnustaa, että paneuduin Jouluvaimon aloitukseen”, Hassinen kertoo Jyväskylässä huhtikuun alussa 2022, muutama päivä uusimman romaaninsa ilmestymisen jälkeen.

”1990-luvun lopussa harrastettiin mieleen jääviä alkulauseita. Jari Tervokin aloittanut Pyhiesi yhteyteen -romaanin lauseella Minut tapettiin vappuviikolla.”

Nyt Pirjo Hassinen on julkaissut kahdeksannentoista romaaninsa. Sen myötä hän viettää myös 30-vuotistaiteilijajuhlaa, sillä esikoisteos Joel ilmestyi 1991.

Uudessa Toisella tavalla onnellinen -teoksessa tapaamme – niin kuin aikanaan Jouluvaimossakin – äidin, jonka suhde tyttäreensä on poimuinen ja ennalta-arvaamaton.

Isästäsi oli lähtenyt nahka, hän tokaisee, kun äiti ja aikuinen tytär tähyilevät järvelle, jonka rantavedestä siihen hukuttautunut isä aikoinaan löytyi.

”En oikein ymmärrä, miksi romaaneissani on niin paljon hirveitä äitejä”, Hassinen huokaa.

”Oma äitini on ollut hellä, huumorintajuinen, hieno äiti. Lapsena sain aina kokea olevani jotenkin erityinen.”

Hassisen blogissa (jota ei tosin ole päivitetty pariin vuoteen) äidistä ja lapsuudesta Kuopiossa kerrotaan vähän lisää.

Käy ilmi, että vanhemmat menivät naimisiin poikkeusluvalla 1950-luvulla, kun äiti oli vasta 17-vuotias. Pian hän odotti esikoistaan, ja kun mies oli armeijassa, äiti lähti anopin hoiviin synnyttämään.

Kun synnytys ei alkanut käynnistyä, mentiin viereisen talon yleiseen saunaan löylyttelemään. Se auttoi, ja Pirjo Hassinen syntyi 14. marraskuuta 1957.

Blogissa kerrottu tarina omasta syntymästä on seikkaperäinen, täynnä kirkkaita kuvia, vaikka onkin tietysti toisten kertoman varaan rakentunut.

Siihen perustuvia miljöitä ja henkilöitä, toki mielikuvituksen lihottamia, Hassinen käytti myöhemmin esimerkiksi Sauna Paradis -romaanissa (2014).

Blogikirjoitus onkin kuin näkymä kirjailijan luomistyön lähteille: elämän varrella ”kymmeniä ellei satoja kertoja” kuullut tarinat, niiden mielessä herättämät kuvat ja muovaamat ihmiset ovat juuri sitä ainesta, josta Pirjo Hassinen teostensa runsaat, monipolviset juonet kehittää.

Niin on uusimmassakin romaanissa. Kun minäkertoja herää harmaasta ahdistuksestaan uuteen, uteliaaseen elämänhaluun, hänestä tuntuu kuin hänen sisällään olisi ”joukko virkeästi häliseviä, lahjakkaita ihmisiä”.

Heidän avullaan, heidän kertomuksistaan, fiktio syntyy.

”Madeleine-leivos helvetistä”, Hassinen kuvaa uuden romaanin lähtökohtaa – viitaten ranskalaisen Marcel Proustin klassiseen romaanisarjaan Kadonnutta aikaa etsimässä, jossa lapsuuden leivonnaisen tuoksu saa aikaan muistovyöryn.

Uudessa kirjassa muistot sysää liikkeelle päähenkilön joutuminen pahoinpidellyksi sivullisena kultasepänliikkeen ryöstössä. Mieleen palaa toinen, varhaisempi töytäisy, ja niin aukeaa tirkistysaukko koko elämää samentaneeseen ahdistukseen.

”Se on korona-kirja, ehdottomasti, sillä se syntyi pandemian aiheuttamasta ahdistuksesta ja kuvaa sitä”, Hassinen sanoo.

”Kun aloin kirjoittaa, kaikkialla ympäröi ahdistus taudista, joka saattaa arpoa kenet tahansa kuolemaan.”

Toisella tavalla onnellinen on yhden ihmisen sisäisen prosessin kuvaus ja siksi hyvin erilainen kuin sitä edeltänyt Hämärän aika. Se ilmestyi syksyllä 2020 ja ikään kuin katosi koronan alle, Hassinen kertoo.

Se myös päätti trilogian, jossa Hassinen kuvaa oikeistopopulismia Suomessa.

Ensin Popula (2012) esitteli perussuomalaisia muistuttavan, monella tavalla yhteiskunnan vähäosaisia tai äänettä jääneitä houkuttelevan puolueen, sen karismaattisen johtajan sekä joukon erilaisia ihmisiä, jotka kuulevat hänen kutsunsa.

Jatko-osissa Kalmari (2016) ja Hämärän aika tutkittiin tarkemmin populistista johtajuutta ja myös sitä, miten kahtiajakoon ja aggressioon yllyttävät sanat vähitellen normalisoituvat ja muuttuvat teoiksi, myös suvaitsevina itseään pitävien ihmisten toiminnassa.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sen sodan raakuus näkyy Pirho Hassisen mukaan kaikkialla. ”Ympärillä aistii paljon negatiivista energiaa, säikähdystä ja pelkoa. Mitä siitä seuraa? Entä mahdollisesta elintason laskusta? Tai pakolaisuudesta?”

”Trilogia sai alkunsa vuoden 2011 eduskuntavaaleista ja perussuomalaisten menestyksestä, ’jytkystä’, joka on minusta yhä inhottava sana”, Hassinen selvittää.

”Olin suunniltani siitä, mitä oikein oli tapahtunut, siitä vihasta, jota Suomessa yhtäkkiä näytti olevan niin paljon. Sitä halusin tutkia, yrittää ymmärtää asioita ja tilannetta, joista en ennalta tiennyt mitään.”

”Trilogia oli valtava ponnistus”, Hassinen sanoo nyt projektista, joka kesti liki kymmenen vuotta.

Siksikin hän arvelee, että tietynlainen, yhteiskunnallinen vaihe uralla on joksikin aikaa ohi ja nyt taas psykologisemman, lähisuhteita käsittelevän kerronnan vuoro.

Vaikka mistä sen sittenkään tietää, näinä epävakaina aikoina.

”En ehkä ajattele maailmassa nyt tapahtuvia asioita tietoisesti kirjailijana, vaan tavallisena kansalaisena, mutta varmaan käytän nyt kokemiani tunteita ja reaktioita vielä joskus, jossain.”

Vaikka trilogian ote oli selkeän yhteiskunnallinen, tavallaan Hassinen toimi sitä tehdessään aivan samalla tavalla kuin on tehnyt läpi uransa.

Hän kutsuu sitä ”kirjoittamiseksi yhdessä maailman kanssa”: jokin ilmassa oleva, tarkasti formuloimaton tai jopa ääneen lausumaton alkaa kiinnostaa ja ottaa muotoa.

Romaanin lähtökohtana on usein satunnainen, mieleen pesiytyvä havainto, lehtijuttu tai kuulopuhe, jota kirjailija alkaa jatkaa mielessään.

Hedelmällistä on myös vain katsella ihmisiä, lainkaan tietämättä, miten heidän hahmonsa tai eleensä joskus siirtyy tekstiin.

”Kun jokin idea tai tunne sitten iskeytyy, siitä ei valitettavasti enää pääse eroon, vaikka se tuntuisi inhottavaltakin”, Hassinen tietää.

”Siksi yhden kirjan valmistuttua elän aina pelossa, kun en tiedä, mistä joudun seuraavaksi kirjoittamaan.”

”Onneksi ideaa voi kuitenkin myös käännellä mielessä, niin että lopulta aina löytyy kulma, joka alkaa näyttää houkuttelevalta.”

Toisella tavalla onnellinen -romaania sysi vauhtiin niinkin erikoinen yksityiskohta kuin CNN-tv-kanavan minidokumentti sveitsiläisistä Chopard-luksuskelloista: sen pohjalta kehkeytyi kirjaan sivujuonne vintage-kellosta, joka järkyttää monen sen henkilön elämää.

Pelkästä kellosta ei kuitenkaan synny kirjaa, Hassinen muistuttaa. Kirjailija ajattelee työkseen – sitä luominen on.

”Kyse on siitä, että katsoo jotain tarkkaan, selvittää sen juurta jaksain ja pukee sitten sanoiksi, joille myös lukijassa on reseptorit, vaikkei tämä sitä välttämättä edes tiedä!”

”Esikoisteoksen aikaan, 1990-luvun alussa, alettiin puhua naisen katseesta ja siitä, miten mieskin voisi olla sen kohteena, kuin näytteillä”, Hassinen kertoo. ”Siitä syntyi Joel.”

Se oli romaani naisesta, joka koettaa valita kahden miehen, akateemisen humanistin ja kimmoisalihaisen bodaajan, välillä.

”Myöhemmin minua kiinnosti dekkaribuumi, ihmisten kiihkeä kiinnostus jännitystä ja viihdyttäviä murhia kohtaan, uhrina yleensä nuori tyttö. Kirjoitin Isänpäivän eräänlaiseksi parodiaksi tästä.”

Rouva-romaanin (2011) aikoihin puhuttiin vanhemmista, viriileistä naisista ”puumina”. Sekin ärsytti Hassista, ja siksi hän jatkoi ajatusta mielessään, kirjoitti naisesta, joka käyttää miehiä kuten miehet yleensä nuoria naisia.

Kirjoitusprosessissa ovat käytössä kaikki havaitsemiskeinot, mikä näkyy romaanien aistimellisuutena ja ruumiillisuutena, jopa lihallisuutena.

”Jos kirjoittaa kahvin juonnista, kyllä sen kahvin pitää tuntua”, Hassinen miettii. ”Kyse on ihmisen koko eksistenssistä. Siitä haluan puhua ja kirjoittaa.”

Toisenlaisia innoittajia ovat olleet myytit ja klassikot, Raamatusta Shakespeareen, joiden viittauksia ja henkilökuvioita Hassisen romaaneissa on viljalti, modernin suomalaisen arjenkin keskellä.

”Minulla on hyvä yleissivistys”, hän kuittaa ja huomauttaa, ettei opiskellut yliopistossa kirjallisuutta vaan valtio-oppia.

”Kaikki ne hurjat tarinat kuuluvat yhä kulttuuriimme, ja siksi haluan käyttää ja varioida niitä.”

Esikoisromaani JOEL oli tietysti erityinen tapaus. Se säväytti, sitä kiitettiin – ja yhä Hassinen saa kuulla uusilta lukijoilta palautetta siitä, miten kirja koskettaa.

Ensimmäisen teoksen jälkeen ei kirjailijan uralla ylipäätään ole enää toista samanlaista, hän uskoo: ”Oli kuin olisi mennyt pimeään huoneeseen. Siellä oli rima, joka piti ylittää.”

Jo sitä ennen hän oli tosin jo kirjoittajana kokenut, takana satoja romanttisia ja eroottisia novelleja Nyyrikin ja Reginan kaltaisia viihdelukemistoja kustantaneelle Kolmiokirja Oy:lle.

Sitä Hassinen pitää todellisena kirjoittajakoulunaan.

”Novelli novellilta opin lähestymään samoja aiheita eri puolilta, eri tavoin. Ilmeisesti myös rakenteen taju kehittyi huomaamatta.”

Nuorena hänellä ei kuitenkaan ollut haaveita tai suunnitelmia kirjailijan urasta. Yliopisto ja opiskelijapolitiikka tuntuivat tärkeämmiltä, ja Hassiselle olikin kriisin paikka tajuta, ettei hän oikeastaan halua kirjoittaa gradua valtio-opista.

”Elämän palaset loksahtelivat vähitellen paikoilleen. Viihdenovelleja aikani kirjoitettuani puolisoni Pekka sanoi, että se on kykyjen tuhlausta, ja aloin kirjoittaa esikoisromaania.”

Kun se sai hyvän vastaanoton, tulevaisuus oli selvä.

Entä nyt, kolmekymmentä vuotta esikoisen jälkeen?

”Tunnen olevani kirjailijana helvetin paljon nuorempi kuin olen!” 64-vuotias kirjailija huudahtaa.

”Kyllä minun pitäisi saada jatkaa vielä ainakin viisikymmentä vuotta! Kirjoitan sydänverellä, ja sitä on vielä paljon!”

Uuden romaanin ilmestyttyä Pirjo Hassiselle alkaa aina vaihe, jota hän kutsuu ”mullan möyhimisen ajaksi”.

Tavallisesti, kun romaanit ovat ilmestyneet syksyllä, pehmeän mullan aika on ajoittunut vuodenvaihteeseen. Nyt esiin työntynee oraita loppukeväästä.

Sitä odotellessa Hassinen on dramatisoinut Parit-romaanistaan (2018) näytelmää Jyväskylän kaupunginteatteriin. Näyttämölle se saadaan ensi vuonna.

Samalla ei voi olla haistelematta, mitä ilmassa liikkuu nyt, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja raaka sodankäynti ovat järkyttänyt suomalaisen elämäntavan ja turvallisuuden perusteita pohjia myöten.

Kaikki on muutoksessa, eikä millään hyvällä tavalla.

”Ympärillä aistii paljon negatiivista energiaa, säikähdystä ja pelkoa. Mitä siitä seuraa? Entä mahdollisesta elintason laskusta? Tai pakolaisuudesta?” Hassinen pohtii.

”Koronan jälkeen tuntui hetken siltä, että olemme löytämässä pelastusta maailmalle ihmisten välisistä yhteyksistä, mutta nyt meitä on taas lyöty sellaisella nuijalla, että on vaikea nähdä, miten sen alta noustaan.”

Mutta siksi juuri taiteelle on koko ajan enemmän tarvetta.

Samalla tavalla kuin pieni Pirjo Hassinen luki lapsena läpi lähikirjastonsa kirjat ja eli niissä, uusilla kirjoilla voi luoda uusille lukijoille uusia maailmoja, joista löytää lepopaikan tai selvennystä kysymyksiinsä.

On kuitenkin mahdollista, että tuleva tarina pitää siirtää historiaan, sillä Hassinen ei haluaisi käsitellä sosiaalista mediaa, jonka maailmassa ei yhtään viihdy.

”Ja toisaalta nykyhetken kuvaaminen ilman sitä on vaikeaa. Sekin hankaloittaa kertomista, että keskustelut ihmisten välillä ovat muuttuneet, kun mistään ei enää tarvitse väitellä tai asioita muistella – kaiken tiedon saa hetkessä tarkistettua kännykästä.”

Pirjo Hassisen työtila on säilynyt samana läpi pitkän uran: pätkä kirjahyllyä makuuhuoneen nurkassa.

Kun möyhitystä mullasta pilkistää jotain, alkaa kirjoitustyö. Se kestää raskausajan verran, noin yhdeksän kuukautta.

Työtila on makuuhuoneessa, jonka ovi ja verhot suljetaan. Sen nurkassa kirjailija istuu päätteensä ääressä viitenä–kuutena päivänä viikossa, kolme tuntia kerrallaan, ”jännittyneessä tilassa”.

”Ensin teen kyllä muistiinpanoja, eli vähän kuin yritän siirtää astumista junaan, joka jo liikkuu”, Hassinen kuvailee.

Juna eli työpöytä on ollut sama kaikkien kahdeksantoista romaanin kohdalla: ”Kahdeksankymmentä senttiä Lundia-hyllyn pätkää riittää.”

Pirjo Hassinen

  • Kirjailija, s. Kuopiossa 1957.

  • Kirjoittanut omalla nimellään 18 romaania, kolme salanimellä Birgitta Hurme, lisäksi kuunnelmia ja novelleja.

  • Kirjoja on käännetty saksaksi, norjaksi, tsekiksi, turkiksi ja lätiksi.

  • Uusin romaani Toisella tavalla onnellinen, 2022.

  • Saanut valtionpalkinnon 2001, Suomi-palkinnon 2004 ja Savonia-palkinnon 1995 ja 2013.

  • Ollut Finlandia-palkintoehdokkaana neljästi eli vuosina 1996, 2002, 2004 ja 2012.

  • Asuu Jyväskylässä, naimisissa, yksi aikuinen tytär.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat