Pirjo Hassinen ei anna uutuudessaan ainuttakaan vastausta yhteenkään kysymykseen, mutta hän ravistelee ajattelemaan

Toisella tavalla onnellinen -romaanissa totuutta paikkaillaan valheilla ja rakkautta ryyditetään mustasukkaisuudella.

Pirjo Hassinen kuvattuna vuonna 2017.

16.4. 2:00

Romaani

Pirjo Hassinen. Toisella tavalla onnellinen. Otava. 207 s.

Onko tämä sittenkin rakkaustarina?

”Ihminen on kärpäspaperi, maailmalle tahmea”, kirjoittaa Pirjo Hassinen 18. romaanissaan Toisella tavalla onnellinen. En osaa – enkä halua – asettaa paremmuusjärjestykseen kolmikymmenvuotisen uran aikana syntyneitä teoksia, mutta nyt käsillä oleva on helmi.

Se on oivaltavaa ajattelua ja punnittua kieltä. Tiivis tunnelma vie mennessään.

Ihminen on monimutkainen ja vaikeaselkoinen, kirjoittaa Hassinen. Siksi hän kerta toisensa jälkeen asettelee ihmislajin edustajia suurennuslasinsa alle.

Hassisella on nyanssien tajua, ja hän osaa ripotella tekstiinsä absurdeja yksityiskohtia, kuten itsemurhaviestin, joka perustuu Kauko Käyhkön kappaleeseen Rakastan elämää.

Romaanin päähenkilö on nelikymppinen Sanna, aikuislukion rehtori. Hänen pitkäaikainen miesystävänsä Y työskentelee matemaatikkona vakuutusalalla. Ammattilaisina he tietävät, mitä heiltä odotetaan, mutta ihmisinä he ovat hukassa, ripustautuneet toisiinsa sattumalta.

Romaani on Sannan kirjoittama intiimi ja sokeeraava tunnustus, joka on osoitettu Y:lle, rinnallakulkijalle: ”-[hän] saisi kuulla kaiken niin rehellisesti kerrottuna kuin suinkin pystyn.”

Lukijan arvioitavaksi jää, kuinka rehellinen tunnustaja on. Totuutta nimittäin paikkaillaan valheilla ja rakkautta ryyditetään mustasukkaisuudella. Onko tämä kuitenkin lopulta rakkaustarina?

Sanna ja Y ovat molemmat ensirakkauden vammauttamia. Lippalakkipoika herättää Sannan himoitsemaan, mutta hylkää tämän saman tien. Seitsemäntoistavuotiaan Sannan elämästä katoaa intohimo ennen kuin hän ehtii sitä edes kokea.

Y puolestaan saa elää muutaman vuoden hekumallisen teiniunelmansa kanssa. Vain todetakseen, kuinka haaveet haihtuvat ikkunasta, kun todellisuus tunkee ovesta.

Sannan kertomus lähtee liikkeelle vanhasta arvokellosta. Ikään kuin se mittaisi aikaa sekä taaksepäin että eteenpäin.

Sanna on päättänyt korjauttaa Y:n isän romulaatikosta löytämänsä kellon, mutta huomaa pian olevansa keskellä rikosvyyhtiä.

Uutuutta voi toki lukea rikostarinana, sillä Sanna paljastaa vanhoja rikoksia ja tekee uusia peittääkseen jälkiään tai muuten vain kostaakseen. Kiinnostavampaa on kuitenkin se, miksi Sanna toimii kuten toimii.

Hän haluaa tietää, mitä hänessä tapahtui sinä iltana, joka oli samaan aikaan kiihottava ja nöyryyttävä: ”Olin saanut turpiini, ja silti paloin.” Autossa oli soinut Bon Jovin kappale This Ain’t a Lovesong.

Sanna oli silloin liikkeellä Saran kanssa, mutta aikuistuminen koettelee ystävyyttä. Sara vaihtaa Sannan antaman ”pienen pienen pullean sydämen” tyylikkäämpiin koruihin.

Perheestä tulee Saran ura, pyhä ja kirottu samaan aikaan. Kertomuksen lopussa 44-vuotias Sara on jälleen raskaana. Mies kaipaa perheidylliin vielä tyttölasta.

Mutta aviomies ei tiedä vaimonsa aborteista. Sara on peluri ja uhri. ”Ihminen ei ole milloinkaan täysin vapaa”, kirjoittaa Hassinen. Mutta kovasti hänen romaanihenkilönsä kuitenkin yrittävät vapautua sukupuolensa kahleista.

Irvokkain heistä on Miia, kuvanveistäjä, jota Y niin kiihkeästi teiniaikoinaan himoitsi. Miia valmistelee Kiasmaan veistosta ”donhuanien haavoittamista naisista” nimellä For Our Don Juan.

Veistosta varten Miia kuvaa naispuolisten ystäviensä sukuelimiä. Ruumiinosien täytyy olla tuttujen naisten, koska ”se tuo vastaanotolle lisäarvoa”. Sanna ei halua kuvattavaksi, Sara sitäkin enemmän.

Sara ja Miia ovat ”Ich bin Ich bin Ich bin -ihmisiä”, terapiapuheen tuottamia. Miksi media haluaa toistaa heidän kotkotuksiaan ja antaa lisäarvoa ”pillunäyttelyn” kaltaisille ylilyönneille? Naisten asiaa ne eivät aja, päinvastoin, haastaa Hassinen pinnallista aikaa.

Sanna haluaa olla toisella tavalla onnellinen: ”Ajattelin: kaiken tämän ajan tuo mies [Y] on rakastanut minua elämöimättä siitä, pohtimatta, sanoittamatta ja uudelleen arvioimatta tuntemuksiaan.”

Oivaltaako ihminen onnensa vasta silloin, kun sitä ollaan viemässä häneltä? Onko ihmisen lopullinen kohtalo kuitenkin kohtaamattomuus, vaikka kärpäspaperi olisi täynnä maailmaa?

Nautin Hassisen varmaotteisesta ja ankarasta tyylistä. Hän ei anna ainuttakaan vastausta yhteenkään kysymykseen, mutta hän ravistelee ajattelemaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat