Saamelaisia esiteltiin ennen erikoisuutena eläintarhassa, mutta joillekin heistä se oli mukavaa – Professori Veli-Pekka Lehtola selittää, mitä tästä pitäisi ajatella

Saamelaisten oma näkökulma on yhtä tärkeä kuin virallinen historiankirjoitus, joka tuppaa korostamaan kolonialismia ja rasismia, Lehtola sanoo.

Juhani Jomppanen ja vaimo Marja sekä lapset Matti (vas.), Aslak, Juhani ja Maaret (sylissä). Juhani johti vuoden 1910 saamelaisten kiertuetta. Sen aikana syntyi Jouni Piera.

18.4. 16:00

Inarissa eli viime vuosisadalla saamelainen, joka muisteli lämmöllä sitä, että hänen perhettään oli esitelty erikoisuutena eläintarhoissa. Jouni Piera Jomppanen tapasi esitellä itsensä huudahtamalla:

”Minä olen se Königsbergin lappalainen!”

Jomppanen oli syntynyt Itä-Preussin Königsbergissä, jonne hänen vanhempansa olivat matkustaneet vuonna 1910 osana niin sanottua saamelaiskaravaania. Noihin aikoihin saamelaiset kutsuivat itseään lappalaisiksi, kun puhuivat suomea.

Saamelaiskaravaanit olivat 1800-luvulta lähtien kiertäneet pitkin Eurooppaa ja Yhdysvaltoja esityksissä, joissa alkuperäiskansan edustajat nousivat lavalle maksavan yleisön eteen. Mukana oli poroja, ja lavalle pystytettiin myös laavu eli suomeksi kota.

Jouni Piera Jomppasen äiti Marja oli ollut kolmannella kuulla raskaana, kun Jomppaset päättivät liittyä karavaaniin ja lähteä kauaksi kotiseuduiltaan Ylä-Lapista.

Tarina hätkähdyttää.

Eikö Jomppasen olisi pitänyt olla länsimaisen kolonisaation ja suoranaisen rasismin uhri?

Kysymyksen esittää saamelaisen kulttuurin professori, itsekin saamelainen Veli-Pekka Lehtola (s. 1957).

Tuoreessa tietokirjassaan Entiset elävät meissä – saamelaisten historiat ja Suomi Lehtola kertoo myös inarinsaamelaisen Anna-Briitta Mattuksen kokemuksista samaisissa karavaaneissa.

Vuonna 1962 Mattus lausui näin:

”Kuljimme Saksassa monessa eri kaupungissa. ––– Meillä oli siellä niin mukava olla. Haakenbekin elläintarhassa olimme kolme kuukautta. Kyllä siellä oli hauska olla.”

Lehtola muistaa lapsena tavanneensa Jouni Piera Jomppasen Inarissa. ”Königsbergin lappalainen” oli kehuskellut, että hänen isänsä oli vieraillut kiertueen aikana itsensä Saksan keisarin hovissa.

Muutenkin Jomppanen muisteli kiertuetta samaan sävyyn kuin Anna-Briitta Mattus.

Lehtola kertoo, että myöhemmin yliopisto-opiskelijana hän hämmentyi lukiessaan tieteellisiä tekstejä noista samoista kiertueista. Kirjoissa karavaaneja kuvailtiin malliesimerkkeinä kolonialismista ja riistosta.

Näin tosiaan kuuluu se vanha tuttu tarina: saamelaiset ovat alistettu alkuperäiskansa, joita länsimaalaiset ovat kohdelleet monin tavoin huonosti.

Mitä Jomppasen ja Mattuksen todistuksista pitäisi siis ajatella?

Vastauksen LehtOLA tarjoaa uudessa kirjassaan. Hän nostaa saamelaisten omat kokemukset ja tarinat virallisen historiankirjoituksen rinnalle.

”On tärkeä nähdä saamelaisten historiaa kolonialismin valossa, mutta jos se nähdään vain siinä valossa, jäävät tavallisten ihmisten, sukujen ja kylien tarinat pimentoon”, Lehtola sanoo videopuhelussa kotoaan Oulusta.

Jomppasen ja Mattuksen kokemukset karavaaneista valottavat sitä tavallisen ihmisen puolta. Lehtola kutsuu niitä kirjassaan ”meijän historioiksi”.

Sitä historiaa, saamelaista muistitietoa, Lehtola kertoo saaneensa runsain mitoin tädiltään Biret-Máretilta (Maarit Vuomajoelta).

Lehtola kirjoittaa kirjassaan:

Muistan, miten vaikeaa minun oli sijoittaa näitä kokemuksia ja tarinoita niihin historiallisiin kertomuksiin, joita nuorena miehenä kuulin tai pikemminkin luin ”lappalaisista” eli saamelaisista. Koulussa asiasta ei puhuttu lainkaan ja kirjallisuuden lappalaiskuva tuntui perin vieraalta.

–––

Erikseen oli vielä hämmennys siitä, että suhteessa valtaväestöihin saamelaisten historiasta keskusteltiin usein alistamisen ja kolonialismin termeillä.

Lehtola päätyi kirjaamaan tätinsä tarinoita tutkimuksiinsa. Tämän tarkasta muistista löytyi tietoja esimerkiksi sota-ajan evakkoreissusta Pohjanmaalle – saamelaisille täysin outoon maailmaan.

Näin myös "meijän historiat” voivat siis muuttua tieteellisesti vertaisarvioiduksi historiankirjoitukseksi.

Kolonisaatiosta Lehtola ei tädilleen puhunut.

”Hän olisi ihmetellyt, että mitä tuo höpöttää. Kolonisaation käsite oli minun välineeni tutkimuksissa. Tätiäni ei sellainen kiinnostanut. Hänellä oli oma tulkintatapansa”, Lehtola vastaa tietokoneen ruudulla.

Toki Lehtola tunnisti Biret-Máretin tarinoista ilmiöitä, jotka kielivät tädinkin kokeneen saamelaisen yhteiskuntajärjestyksen korvaamisen suomalaisella.

Tavallisen ihmisen tarinat ja akateeminen tutkimus ovatkin saman asian kaksi eri puolta, Lehtola sanoo. Yhtä lailla totta.

Professori Veli-Pekka Lehtola työskentelee Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.

Lehtola on Suomen arvostetuimpia saamelaisuuden tutkijoita ja palkittu tietokirjailija. Hän työskentelee Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.

Hän kirjoittaa, ettei ole myöhempinäkään vuosina osannut nähdä Jouni Piera Jomppasta kolonialismin uhrina.

Jomppanen oli toki rehvakkuudessaan poikkeus. Tarinoita kiertueista kuuli ylipäätään harvoin. Vallinneessa mielipideilmastossa kiertueiden veteraanit mieluiten vaikenivat kokemuksistaan.

Saamelaisten omaan näkökulmaan karavaaneista on kiinnitetty huomiota vasta 2000-luvulla. Tutkiessaan asiaa Lehtola löysi hengenheimolaisen Tromssan yliopiston saamentutkijasta Cathrine Baglosta.

Karavaanin jäsenet saivat esiintymisistä palkkaa, jolla he kustansivat omia huvituksiaan esitysten välisinä vapaa-aikoina keskieurooppalaisissa kaupungeissa kuin ketkä tahansa turistit. He olivat lähteneet reissuun omasta tahdostaan.

Lehtola rohkaisee katsomaan karavaaneja ajan silmälasien läpi. Erilaiset näyttämöesitykset ovat 1800- ja 1900-luvun massamediaa. Eläintarhoissa oli valmiiksi käytännöllisiä tapahtuma-areenoita, jotka vetivät runsaasti yleisöä. Ja olihan mukana eläimiäkin, niitä poroja.

Saamelaisten show tyydytti samoja tarpeita kuin luontoelokuvat ja tv-dokumentit myöhempinä vuosikymmeninä. Tuntematon maailma ikään kuin tuli kylään. Yleisö pääsi jopa lavalle koskettelemaan "luonnonkansan” pukuja.

Mitä saamelaisten kolonisointi sitten oli ja on?

"Yleisen määritelmän mukaan kolonialismi tarkoittaa toisen kansan asuttaman maan haltuunottoa tarkoituksena hallita alueen työvoimaa, resursseja ja taloutta”, Lehtola kirjoittaa kirjassaan.

Kun uudisasutus vuosisatoja sitten eteni saamelaisten eli tuolloisten lappalaisten asuin- ja pyyntialueille, viranomaisten politiikka ohjasi tai jopa pakotti monet saamelaisetkin ryhtymään uudisasukkaiksi.

Saamelaisten ikimuistoiset oikeudet eivät enää riittäneetkään maiden ja vesien hallintaan. Tarvittiin tilapaperit.

Lehtola teroittaa, että valtiot eivät vieneet uskontoa ja elämäntapaansa saamelaisalueille miekkojen tai kiväärien avulla. Saamelaisia ei tapettu massoittain tai määrätty reservaatteihin, kuten kävi Pohjois-Amerikan alkuperäisväestölle.

Pohjolassa tapahtunutta kolonisaatiota luonnehti verettömyys, mutta silti saamelainen metsästämiseen ja keräilyyn perustuva yhteiskunta siidoineen ja vuotuiskiertoineen hävitettiin länsimaisen maanviljelyskulttuurin alta.

Kolonisaatiota edustavat ulkoa tuodut lait, kieli, tavat, rajat ja valuutta.

Se voi tarkoittaa vaikkapa pienen pohjoisen kunnan päätöstä päiväkodin saamenkielisen opettajan viran lakkauttamista. Tällainen kolonisaatio saattaa olla liki näkymätöntä.

”Saamelaisten parissa moni voi sanoa, ettei meillä mitään kolonialismia ollut. Mutta kun hän sitten kertoo omia tarinoitaan, sieltä niitä tunnusmerkkejä nousee”, Lehtola sanoo.

Paikallistarinat myös tuovat toivoa.

”Monesti, kun vyörytetään kolonialismin historiaa, syntyy harmitusta ja raivoa, jopa epätoivoa. Sen takia täytyy tuoda esille, miten saamelaiset ovat kaikesta huolimatta pärjänneet. Meijän historiat kertoo tästä.”

Sata vuotta sitten savolaislähtöinen opettaja-matkakirjailija Ernst Lampén värväsi oppaakseen inarilaisen Sammeli Morottajan.

Retkikunta lähti vaivalloiselle taipaleelle Suomen itäisen käsivarren halki Petsamoon.

Asumattomien korpia samotessaan Sammeli Morottaja vihelteli kepeitä sävelmiä. Lampénin hämmästykseksi eräs niistä kuulosti vanhalta tutulta operetilta iloisesta leskestä.

Piti olla ihka aito lappalainen, mutta osasikin ”kontinentaalisia renkutuksia”. Kävi ilmi, että nuorukaisen kulttuurivaikutteet olivat peräisin 1910-luvun lappalaiskaravaanista.

Tämän historian Ernst Lampén tallensi kirjaansa Jäämeren hengessä (Gummerus, 1921). Nykyään tiedetään, että kiertue oli sama, jonka aikana Jouni Piera Jomppanen syntyi Königsbergissä.

Tapaukset alleviivaavat mielikuvien ja ennakkoluulojen voimaa. Saamelaiset ovat jo satoja vuosia eläneet länsimaisessa vaikutuksessa, mutta silti länsimaalaiset odottavat heiltä alkukantaisuutta.

Veli-Pekka Lehtola kertoo, että saamelaisnuorten paineet toteuttaa oman kansansa identiteettiä kasvavat, kun he oppivat kolonialismista. Sille on sanakin: etnostressi.

Vaivan lievitykseen hän tarjoaa ystävältään kuulemansa vinkin.

”Saamelaiseksi elämäksi riittää hyvin se elämä, jota saamelainen elää.”

Veli-Pekka Lehtola: Entiset elävät meissä – saamelaisten historiat ja Suomi (Gaudeamus, 384 s.)

Professori Veli-Pekka Lehtola

Syntynyt 1957 Inarissa.

Saamelaisen kulttuuri professori Oulun yliopiston Giellagas-instituutissa.

Kirjoittanut 13 kirjaa, muun muassa Saamelaiset suomalaiset – kohtaamisia 1896–1962 (SKS, 2012) ja Saamelaiskiista (Into, 2015).

Sai Suomen tietokirjailijat ry:n tietokirjailijapalkinnon vuonna 2011.

Vieraileva tutkija Tromssan yliopiston saamentutkimuksen keskuksessa Norjassa 2016–2017.

Asuu Oulussa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat