Sami Tissarin esikois­romaanissa Neuvostoliitto ei koskaan kaatunut ja kylmä sota jatkuu hyytävästi

Suomalaisittain harvinainen teos ammentaa science fictionin peruskuviosta: ihminen kompastuu älykkyyteensä ja koneet ottavat vallan.

Esikoiskirjailija Sami Tissari on pohjoiskarjalainen metsuri, filosofi ja vapaa-ajattelija.

23.4. 10:03

Romaani

Sami Tissari: Krysa. Aula & Co. 381 s.

Aika tuskin on kaikkein otollisin viihtyä tulevaisuudennäyssä, jossa neuvostoliittolainen liikaviisaus tuhoaa ihmiset.

Näkymän alkutilanteessa kaikki ne, jotka tarinan päähenkilö on joskus tuntenut, ovat kuolleet. Sitten kehitään auki sotkuisa vyyhti, miksi niin kammottavasti pääsi käymään.

Pohjoiskarjalaisen metsurin, filosofin ja vapaa-ajattelijan Sami Tissarin (s. 1971) spekulatiivisessa esikoisromaanissa Krysa Neuvostoliitto ei koskaan kaatunut. Kylmä sota jatkuu hyytävästi.

Alkuun tapahtumien keskus on Leningradin liepeillä sijaitseva, ulkopuolisilta visusti suljettu tiedekaupunki Buratino. Nimi viittaa Pinocchioon, jonka nenä venyy valehdellessa, ja kenties myös neuvostovalmisteiseen raketinheittimeen.

Tiedekaupungissa keinoälyn kehittely lähtee laukalle, kun puna-armeijan sukellusvene käy koppaamassa Yhdysvaltain itärannikolta kotimaassaan väheksytyn tutkijan.

Neukkulassa hän saa reippaat resurssit. Alkaa syntyä koneita, jotka näyttävät kömpelöiltä kuin Bonk Businessin härvelit taannoin. Ja osin toimivatkin yhtä vähän kuin ne, joten sovjettisaavutuksille sopii yhä naureskella: tuotantoa piisaa, vaikka monesta vempaimesta kukaan ei ymmärrä, mihin sitä pitäisi käyttää, jos se toimisi.

Mutta ne mötikät, jotka näyttävät heti valmistuessaan kolhon vanhentuneilta kuin Frankenstein laulujuhlilla ja lisäksi käryävät ikävästi, ottavat ja suistavat muutamassa vuosikymmenessä ihmiskunnan tuhoon.

Tissarin suomalaisittain harvinainen teos ammentaa science fictionin peruskuviosta: apureita itselleen kehitellyt ihminen kompastuu älykkyyteensä. Koneet ottavat vallan.

Eikä edes tulevaisuuden Neuvostoliitossa kyetä kehittämään sellaista konetta, jolla olisi tunteet.

On mahdoton osoittaa kohtaa, jossa renki muuttuu isännäksi, mutta sitten niin vain jo on, peruuttamattomasti.

Siinä vaiheessa Tissarin kuvitelma on heilahtanut Suomen puolelle, syrjätaajamaan, jonka yhdessä tarpeettomaksi käyneessä teollisuushallissa muuan omituinen tiedemies apureineen valmistaa älykkyyttä lisääviä pillereitä eliitille ympäri maailman. Samalla hän virittelee yhteyksiä ulkoavaruuteen.

Tosin keinoäly – romaanin otsikon krysa eli rotta – luo kaikkialle laumoittain synteettisiä ihmisiä, jotka hoitavat hommat lihallista väkeä täsmällisemmin ja huokeammalla. Eivätkä ne siis tarvitse ensimmäistäkään pilleriä, saati mitään muutakaan kuin valtaa ja omistuksia.

Ihminen ruumiineen joutaa mennä.

Tissari kippaa keitokseensa valtavan määrän tietoa ja anekdootteja niin neuvostotodellisuudesta, tieteestä, tekniikasta kuin vakoilustakin loikkareineen.

Viinaa kitataan samalta pohjalta kuin Venedikt Erofejevin juopotteluklassikossa Moskova-Petuski (Gummerus, 1990). Siinä eletään valtiossa, jonka kanssa mikään muu maa "ei halua olla sen enempää ystävyydessä kuin riidoissakaan", eikä neuvostokansalainen voi osoittaa mieltään kuin sammumalla.

Tissarin tarjonnassa kaukaisesta auringosta ammuttu neutronikeila lävistää pään, Leninin balsamoijien menetelmät pitävät kuolleetkin läsnä ihmeellisissä kapseleissaan ynnä muuta sellaista ylenpalttisen villiä aatosta sivulta toiselle.

Apokalyptisen synkästä visiostaan huolimatta Krysa hakeutuu leikittelevän veijariromaanin sävyyn. Pikemmin kuin hirvittää Tissari huvittaa lukijaansa, yrittää ainakin.

Ja monesti myös onnistuu. Esimerkiksi kaiken menettänyt Bill Gates huuruneron apupoikana Suomessa on vallan mainio hahmo. Kun missään ei enää ole mitään mieltä, entinen suunnannäyttäjä ja miljardööri voi sentään hakata halkoja.

Uskon, että moni tieteiskirjallisuuden ahmija saa Tissarin ilottelevasta tieto- ja kuvitelmapankista hyvät kicksit.

Omaan makuuni Krysa hajoaa liiaksi sivupolkuihinsa. Ikään kuin tekijä ei olisi malttanut luopua mistään mielleyhtymästä saati vähänkään käyttökelpoisesta tieteisroinasta.

Ihmiskuvaus Sami Tissarilta ei luonnistu ollenkaan, mikä kai osaltaan vie hänen debyyttiään silkan hupailun suuntaan: samaistua sen paperin­ohuihin henkilöihin ei pysty eikä siten heidän puolestaan jännittää – odotella vain, minkä vipstaakin tekijä on kenenkin kohtaloksi keksinyt.

Yhdessä sinänsä täysin mitättömässä yksityiskohdassa haastan Krysan tietoviisaan luojan. En muista nähneeni vanhassa Neukkulassa vessapaperirullia. Sellaisia kiiltävänkovia pikku paperipinkkoja vain, joita täytyi erikseen käydä elekielellä anomassa hotellin tympeältä kerrospalvelijalta eli -vahdilta.

Ihan tuli Pravdaa ikävä.

Mielelläni olisin väärässä tässä viiltävässä asiassa.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoiskirjalle jaetaan marraskuussa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat