No, miltäs nyt tuntuu noudattaa sukupuolesi mukaista roolia? Ossi Nymanin kolmas romaani on vahva teos normeista ja niihin sopimisen luonteesta

Tyylillisesti Nyman on tarkan havainnon ja salavihkaisen huumorin taitaja.

Ossi Nyman

23.4. 15:03

Romaani

Ossi Nyman: Häpeärauha. Teos. 349 s.

Ossi Nymanin kolmas teos on autofiktiivinen, kauno­kirjallisesti motivoidun päiväkirjan ja taiteilija­romaanin yhdistelmä. Se selittää liian tarkkaan ja jättää epämukavia aukkoja.

Se on hieman pikkumaista ja ylettömän arkista. Sen minäkertoja on kirjailija.

Häpeärauhan tilanteet rakentuvat parisuhteen ja vanhemmuuden ympärille. Kertoja ja hänen puolisonsa Hanna perustavat uusperheen, jonka muita jäseniä ovat Hannan lapsi Valma, joka kasvaa kirjan kuluessa eskarilaiseksi, ja vauva, josta tulee Taapero – sekä Hannan vanha, homehtuva omakotitalo Maununpuiston keskiluokkaisella alueella.

Jo romaanin alkutilanne osoittaa kuiluun kertojan odotusten ja todellisuuden välillä. Haaveissaan kertoja täydentää perheen:

”Viimeinkin meillä on perhe”, Valma sanoi. Hanna katsoi silloin minuun ja hänen katseessaan oli kiitollisuutta ja näin, että hän oli minuun tyytyväinen ja että hänen silmissään olin hyvä mies.”

Nyman keskittyy siihen, miltä sukupuolen mukainen rooli tuntuu. Teos muistuttaa paljossa Saara Turusen Sivuhenkilöä (2018), esimerkiksi lakonisessa toteavuudessaan, sukupuoliroolien konventionaalisessa esittämisessä, ja kertojan odotusten ja todellisuuden välisessä kuilussa.

Sukupuolta olennaisemmaksi Häpeärauhassa nousee yhteiskuntaluokka. Teos on intersektionaalinen, kertoja sijaitsee monitasoliittymässä.

Tilanne on tuttu Nymanin puhuttaneesta esikoisesta Röyhkeys (2017), jonka johdosta hän sai maineen työnvieroksujana. Joutilaisuus ei kuulu köyhälle, se ei kuulu persaukisen elämänvalintojen listalle.

Luokka-ajattelu läpäisee Häpeärauhan täysin. ”Pidin itseäni myötätuntoisena ihmisenä, mutta minun oli ollut lapsesta saakka vaikea ajatella hyvää rikkaista”, toteaa kertoja matkalla tekemään elämänsä kalleimpia hankintoja juuri saadun apurahan turvin.

Välitila ilmenee koko ajan. Helsinkiin hänet on tuonut juna. Miesrooliin sopeutuminen on hankalaa, kriittisen etäisyyden ja paiskautumisen heiluriliikettä.

Naisten muodostamat piirit hylkivät häntä, vaikka huolehtii Taaperosta tismalleen kuten äidit yleensä, mahdollistaen työssäkäynnin kovapalkkaisemmalle vanhemmalle.

Hän elää tukien ja prekaarien tulojen varassa. Kun hän katsoo Hannan talossa vanhan, aaltoilevan ikkunalasin läpi, hän solahtaa hetkeksi omistavan luokan olotilaan:

”Miltä tuntuisi istua siinä niin, että olisi valta ja oikeus olla niin kuin hyvältä tuntui, eikä tarvitsisi olla nöyrä ja kiitollinen joka asiasta.”

Kertoja saa iloa vaikuttaessaan toisten silmissä kunnon kansalaiselta, esimerkiksi kantaessaan muropakettia kihlasormus kädessä, ja olettaa muiden mieltävän hänet perheenisänä.

Näin syntyy Häpeärauhan peruskitka. Nimi viittaa siihen yhteiskunnalliseen sopimukseen, johon kertoja ja hänen puolisonsa ovat asettuneet.

Kyse ei ole vain kahden ihmisen keskinäisestä, yksityisestä suhteesta, vaan koko järjestelmästä, jossa se suhde työnjakoineen tapahtuu. Tällaista rakenteellista ajattelua on myös Nymanin molemmissa aiemmissa teoksissa.

Häpeärauhan kerronta, yksinkertaisuudessaankin, vaatii lukijalta ajattelua, jotta romaanista saisi irti sen, mitä sillä on antaa.

Kertoja haluaa parisuhteeseen juuri Hannan kanssa, ja Hanna suostuu, juuri kuten kertojan entinen puoliso Riikka sanoi: ”Ei se susta tykkää, mutta kyllä se sut ottaa, koska se haluaa miehen ja perheen.”

Hannan ja Valman suhde osoittautuukin niin tiiviiksi, että kertoja kokee jatkuvaa, ulkopuolisuutta, joka välillä purkautuu ponnettomana draamailuna:

”Kotona vaihdoin läppärin taustakuvaksi Francis Baconin triptyykin, jossa hänen miesystävänsä teki kuolemaa vessanpöntöllä, mutta aamulla vaihdoin sen takaisin kuvaan, jossa Antti Hyry istui keinutuolissa.”

Kertoja jää ratkeamattomaan, kovasti elämää muistuttavaan tilanteeseen, jossa diili tuntuu huonolta. Siinä kohtaa rauhan lunnaat ovat suuret ja häpeän tahraamat.

Häpeärauha on vahva teos normeista ja niihin sopimisen luonteesta. Suuren osan romaanin kulusta kertoja vaikuttaa lannistuneelta, turhautuneelta, vihaiseltakin. Toteavuuden kilven takaa tihkuu kitkerä haaste niille voimille, jotka muovaavat elämän tällaiseksi.

Nykyautofiktiolle tyypilliseen tapaan Häpeärauha pysyttelee realismin piirissä. Silti juuri se, mikä teoksessa on kirjallista, on tervetullutta autofiktion genreen. Autofiktiossa kukoistaa kasvukertomuksen kaava, jossa kertoja kohtaa ongelman ja ratkaisee sen, ja toisinaan epäsuorasti kertoo oppineensa jotain.

Häpeärauhan kertoja ei opi mitään, ei ratkaise elämänsä ongelmia, ei tee sovintoa identiteettiristiriitojen kanssa, eikä varsinkaan tarjoa emotionaalisesti tyydyttävää, sulkeutuvaa tarinakaarta.

Häpeärauha voimistaa juuri kirjallisuutena autofiktion peruskysymyksiä: miten ja miksi itsestä kerrotaan, miten tapahtumakulut liittyvät minuuteen, mitä tekstiin oikeastaan voi paikantua, kun joku minä puhuu jollain tasolla itsestään.

Tyylillisesti Nyman on tarkan havainnon ja salavihkaisen huumorin taitaja. Häpeärauha on kerronnassaan pidättyväinen, mutta loppua kohti kierrokset kasvavat, ja aggressio pyrkii pintaan.

Teosta on ihanaa lukea ajatuksella, vitsin tai viillon saattaa hoksata vasta hetken perästä, koska lausetasoon latautuu paljon. Se ei ole kaikkein tavallisin hyve romaaneissa, ja juuri hyveenä se antaa autofiktion lukijalle sen tilan, joka romaanin lukijalle kuuluu.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat