Öyhökratia-tietokirja voisi olla ministeriön tilaama raportti – Konsultti­mainen teos on kuva suomalaisen media­kentän rakenteellisesta ongelmasta

Kirjaan tehdyt haastattelut vievät lähelle vallankäyttöä, mutta siinä vaiheessa analyysi päättyy ja Öyhökratia-kirja katsoo muualle, kirjoittaa kriitikko Oskari Onninen.

Jussi Pullinen (vas.), Minea Koskinen ja Johannes Koponen.

14.4. 10:12

Tietokirja

Johannes Koponen, Minea Koskinen, Jussi Pullinen: Öyhökratia – ketä kuunnellaan kun kaikki puhuvat. Gummerus. 261 s.

Öyhökratia on svengaava sana. Tyypillisen muotisanan tavoin se kuitenkin tarkoittaa hyvin vähän mitään.

Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijan Johannes Koposen, vapaan toimittajan Minea Koskisen ja Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimituksen esihenkilön Jussi Pullisen Öyhökratia – ketä kuunnellaan kun kaikki puhuvat esittelee nipun retorisia työkaluja sekä tapausesimerkkejä ja luo niiden pohjalta kevyen teorian päätöksentekijöiden, uutismedian ja sosiaalisen median ristivedoista.

Kirjan väite on, että sosiaalinen media muuttaa yhteiskunnan valtasuhteita, millä on hyviä ja huonoja puolia. Valitettavasti se tuntuu pikemminkin ministeriön tilaamalta ison rahan raportilta kuin pyrkimykseltä esittää uusia ajatuksia.

Suomessa aiheen järkevistä syväanalyyseistä on ollut pulaa. Selvästi paras esitys on ollut vuonna 2018 julkaistu Totuuden jälkeen -kirja, joka sekin perkasi ensi sijassa oman aikansa muotisanan ”totuudenjälkeisyyden” konseptia.

Sen sijaan englanninkielisessä maailmassa sosiaalisen median muuttamasta maailmasta on kirjoitettu loputtomiin. Todellakin piisaisi materiaalia, joista poimia rusinat ja rakentaa päälle nerollinen synteesi – Andrew Marantzin Antisocial, Angela Naglen Kill All Normies, Ezra Kleinin Why We’re Polarized, joitakin viime vuosien onnistumisia mainitakseni.

Öyhökratia sivuuttaa tuoreen kansainvälisen keskustelun ja tyytyy lähinnä soveltamaan viestintäteorian perusteita Twitteriin.

Kirjan pyrkimys on ylväs: ”Haluamme selvittää, kuinka valtaa sosiaalisessa mediassa oikeastaan käytetään.”

Kirja lähtee hamuamaan sitä oikeilta suunnilta: Kirsi Pihan jättäytyminen Helsingin pormestarikisasta, Keskuskauppakamarin Juho Romakkaniemen trollausstrategiat, verkkoaktivistien ja median suhde... Päämetodi on parinkymmenen sosiaalisen median vallankäyttäjän, ”öyhökraatin”, haastattelut.

Vaan aina, kun haastattelut vievät lähelle vallankäyttöä, analyysi päättyy ja kirja katsoo muualle.

Itse ihmettelen sitä, miten hysteerisesti vallan ytimessä valtioneuvoston kansliassa pelätään parin kolmen ihmisen aiheuttamia ”öyhöaaltoja” ja niistä mahdollisesti seuraavaa iltapäivälehtijulkisuutta.

Uutismediasta kirja jättää passiivisen kuvan: se ei poistu toimituksesta, vaan saa ainoan kontaktinsa ”kansan pulssiin” sosiaalisesta mediasta.

Sosiaalisen median ajatellaan usein voimistavan kansalaisyhteiskuntaa. On hyvä huomio pohtia, voiko sen voimistuminen vaikeuttaa pysyttelyä taloustieteilijöiden Daron Acemoğlun ja James A. Robinsonin kuvaamalla, menestyvien valtioiden "kapealla käytävällä", jolla valtion kontrolli ja yksilönvapaudet ovat tasapainossa.

Sujuvaa luettavaa Öyhökratia on, kuten toimittajien kirjat usein. Kirjan teorian esittelevä kolmas osa on akateemisempi, ja sen suomi ikävästi englannin korruptoimaa.

Tyylilaji on monista ajatuspajoista tuttu: omia johtopäätöksiä on turhan vähän, teoria tiivistyy kolmioon ja nuoliin ja lähdevalinnat tuntuvat sattumanvaraisilta: yhtäkkiä eteen voi ilmestyä pitkä selostus Galtungin ja Rugen vanhoista uutiskriteereistä.

Raporttimaisuuden selittää se, että kirja on loppuraportti Johannes Koposen Helsingin Sanomain säätiölle tekemälle tutkimushankkeelle.

76 000 eurolla teetetty projekti paljastaa suomalaisen mediakentän konsulttimaistumisen. On ongelma, jos itse journalismin tekeminen on rahallisesti vähemmän kannattavaa kuin siitä raportointi.

Viime vuosina esimerkiksi ylioppilaslehtiin liittyviä selvityksiä on rahoitettu summilla, jotka ovat olleet suurempia kuin lehtien sisältöbudjetit.

Sanomalehtensä viime vuosina tarkasti lukenut tuskin saa Öyhökratiasta kovin paljon uutta.

Kirjasta jää vaikutelma, että kirjoittajat kokisivat olevansa uuden ja mullistavan äärellä, mistä seuraa historiattomuutta. Kirja esimerkiksi kertoo, että oikeistomieliset televisiokanavat ovat ”eräänlainen Twitter televisiossa” – ikään kuin poliittista mediaa ei olisi aikaisemmin ollut.

Influensseri Jenni Rotonen tiivistää kirjassa perinteisen median suhteen sosiaaliseen mediaan: ”Ei seurata sitä, ei ymmärretä sitä. Tullaan jostain ulkopuolelta kuin buumeri Tiktokissa."

Kirjana Öyhökratia on ennen muuta kuvaamansa yhteiskunnan tuote. Maailmassa, jossa asiantuntijuudesta on tullut ilmoitusasia ja substanssista elitististä, tyypillisin tapa korvata kriittinen ajattelu on peräänkuuluttaa rakentavuutta. Siksi myös tämä teos paikkaa pinnallisuuttaan päättymällä ”öyhökratian korjaussarjaan” eli seitsemään niksiin, miten ihmiset saisivat paremmin kuunneltua toisiaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat