Booker-voittajan romaani on hengästyttävä katsaus yhteiskunnan ”toisiin” – Naisten elämä on täynnä väkivaltaa, mutta ironia ja empatia pelastavat synkkyydeltä

Luovan kirjoittamisen professori Bernardine Evaristo voitti kahdeksannella romaanillaan jaetun Booker-palkinnon yhdessä Margaret Atwoodin Testamentit-romaanin kanssa vuonna 2019, ja erilaisia kunnianosoituksia kirjalle on sadellut muualtakin.

Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen seuraa kahdentoista henkilön tarinaa.

8.5. 2:00

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen (Girl, Woman, Other). Suom. Kaijamari Sivill. WSOY. 528 s.

”Tämä on teille siskot & systerit & sisaret & sistahs & teille naiset & womxn & womyn & teille veljet & ystävät & brehtren & meidän äijät ja miesväki & koko suuren ihmisten perheen LHBTIQ-jäsenet”

Bernardine Evariston omistuskirjoitus Tyttö, nainen, toinen -romaaniin asettaa tunnelman tehokkaasti: nyt puhutaan ihmisyyden moninaisuudesta, jokaisen itse valitsemista määritelmistä.

Luovan kirjoittamisen professori Evaristo voitti kahdeksannella romaanillaan jaetun Booker-palkinnon yhdessä Margaret Atwoodin Testamentit-romaanin kanssa vuonna 2019, ja erilaisia kunnianosoituksia kirjalle on sadellut muualtakin.

Ihmisiä on monenlaisia, mutta Evaristo keskittyy heihin, jotka ovat olleet pitkään ilman ääntä ja valtaa: mustiin ja ruskeisiin tyttöihin ja naisiin, yhteiskunnan ”toisiin”. Kaikkiaan romaani kerii auki kahdentoista henkilön tarinan: on Amma, tämän tytär Yazz, Dominique, Carole, Bummi ja LaTisha, on Shirley, Winsome, Penelope, Megan/Morgan, Hattie ja Grace. Kukin puhuu omalla äänellään, ajatuksenvirrassa ajasta ja paikasta toiseen siirtyillen.

Tarinat ja henkilöhahmot liittyvät toisiinsa kuka mitenkin: äitinä, lapsuudenystävänä, siivoojana. Eräänlainen päähenkilö ja toiset yhteen kokoava voima on kokonaisuuden käynnistävä Amma, lontoolainen musta lesbo, jonka näytelmä Dahomeyn viimeinen amatsoni on saamassa ensi-iltansa merkittävän teatterin lavalla. Ensi-illasta muodostuu yhden illan mittainen löyhä kehyskertomus.

Patriarkaattisen yhteiskunnan sisäänrakennettu väkivalta nostaa päätään halki naisten elämien: tytöt raiskataan, naiset hakataan, heidät hylätään, heitä ahdistellaan – eikä heidän sanojaan kuuntele kukaan. Rasistinen yhteiskunta lisää kierroksia entisestään.

Mutta eivät miehet ole ainoita, jotka käyttävät valtaansa naisiin, eivätkä valkoiset ainoita, jotka pyrkivät alistamaan ihonväriltään toisia. Dominique rakastuu palavasti ”mustaan jumalattareen” Nzingaan, josta kuoriutuu lähisuhdeväkivaltaa kaikin kuviteltavissa olevin tavoin harjoittava tyranni.

Synkkyys ja viha eivät kuitenkaan määritä romaania, siltä pelastavat ironian ja empatian pilkahdukset. Kukaan meistä ei ole täysin hyvä tai kaikkitietävä, kirjailija muistuttaa.

Bernardine Evariston teokset nostavat brittiläisen mustan kirjallisuuden kaanonia pinnalle, laajemman lukijakunnan tietoisuuteen.

Kaijamari Sivillin suomennos pysyy ajatustenvirran tasoissa ja sävyissä taidokkaasti kiinni. Isoista alkukirjaimista ja välimerkeistä piittaamaton teksti saa paikoin proosarunon piirteitä ja muistuttaa Evariston 2009 julkaistua säeromaania Lara. Ennen Tyttö, nainen, toista Evaristolta on ilmestynyt suomeksi vain yksi romaani, Anni Sumarin 2003 kääntämä Keisarin kullanmuru.

Tyttö, nainen, toinen vyöryy päälle hengästyttävänä polyfoniana, mutta samaan aikaan ajatukset ovat teräviä, kirkkaita välähdyksiä feminismiin, rasismiin, elitismiin, vanhemmuuteen, itseilmaisuun, sukupuoliin ja seksuaalisuuteen. Eri vuosikymmeninä kasvaneiden hahmojen kautta piirtyy kuva naisen aseman vähittäisestä muutoksesta, samoin kuin siirtymistä feministisessä ajattelussa, kun omana aikanaan hyvinkin edistykselliset ajatukset jäävät kiinni syrjinnästä.

Moninaisuuden kautta Evaristo muistuttaa, että sanapari ”musta nainen” ei ole yhtä kuin yksi, aina samanlainen ihminen. On tärkeää, että erilaiset ihmiset näkyvät ja kuuluvat yhteiskunnassa, mutta yhdelläkään vähemmistön edustajalla ei ole velvollisuutta edustaa ketään muuta kuin itseään, Tyttö, nainen, toinen sanoo.

Paikoin intersektionaalinen feminismi maistuu rautalangan vääntämiseltä, kun Evaristo koittaa pitää huolen siitä, ettei mikään vanhentunut, toisia ihmisiä sortava näkökanta jää kyseenalaistamatta. Runsaudensarvena ryöppyävä romaani olisi myös saattanut hyötyä tiivistämisestä, joidenkin lankojen auki jättämisestä.

Tästä huolimatta Tyttö, nainen, toinen on suuri, riemastuttava heittäytyminen, ja samaan tapaan nostamassa pinnalle mustan brittikirjallisuuden kaanonia kuin Zadie Smithin Valkoiset hampaat. Naisten sukupolvien kautta piirtyy kuva muutoksesta, toivosta ja rakkaudesta – ehkä ei täydellisestä huomisesta, mutta mahdollisuudesta varsin kauniiseen maailmaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat