Him-yhtyeen Razorblade Romance -levyn kansikuva vuodelta 1999

Rock-kuvien aatelia

Valokuvaaja Jouko Lehtola kuvasi suomalaista rockmaailmaa 25 vuoden ajan. Muusikko Kalle Ahola kokosi luottokuvaajansa maineikkaat teokset kirjaksi, joka on täynnä kiinnostavia tarinoita.


25.4. 2:00 | Päivitetty 25.4. 10:39

Onko se tämä, Suomen tunnetuin ja ikonisin rockvalokuva?

Himin Ville Valo tuijottaa kameraan rööki huulessa roikkuen ja nojaa rennosti räikeän pinkkiä seinää vasten ylävartalo paljaana.

Monen mielestä on. Ainakin tuo hypnoottisen hieno levynkansikuva vuodelta 1999 (Razorblade Romance) on valokuvaaja Jouko Lehtolan (1963–2010) uran suurimpia onnistumisia.

Lehtola oli mies, jonka ”valokuvissa näkyi, haisi ja maistui intohimo rockmusiikkia kohtaan. Kuvat, joita ei voinut olla huomaamatta”.

Näin kuvailee muusikko Kalle Ahola tunnetun valokuvataiteilijan töitä. Ennen kaikkea musiikkipiireissä meritoitunut ja maineensa luonut Lehtola ja Ahola tutustuivat toisiinsa 1990-luvulla, kun Lehtola alkoi kuvata Aholan yhtyeen Don Huonojen levyjen kansia.

Lehtolasta tuli välittömästi Don Huonojen ja sittemmin myös Aholan soolouran luottokuvaaja. Sellainen hän oli lukemattomille suomalaisille artisteille. Uransa aikana Lehtola, tuttujen kesken ”Jönssi”, kuvasi valtavan määrän levynkansia ja promootiomateriaalia kotimaisille rockyhtyeille.

Nyt Ahola on koonnut osan kuvista tiistaina julkaistavaan teokseen Jouko Lehtolan Rock-Finlandia (Like). Rockvalokuvista ja taustoittavista muusikkohaastatteluista koostuva tietokirja on samalla kunnianosoitus yhdelle aikansa arvostetuimmalle valokuvaajalle.

”Se oli lupaus, joka piti toteuttaa”, Ahola sanoo.

Don Huonot -yhtyeen Hyvää yötä ja huomenta -albumin kansikuva otettiin Tallinnassa vuonna 1997. Laulaja Kalle Ahola on kuvassa toinen vasemmalta. Jukka Puurula (oik.): ”Jönssistä on jäänyt parhaiten mieleen, miten helppoja kuvaustilanteet hänen kanssaan olivat. Hän sai tavallaan unohtamaan, että ylipäätään olimme hänen kuvauskohteitaan. Jönssi vaikutti ennemminkin yhdeltä bändin jäseneltä, ja luulen, että myös hän näki meidät enemmän kavereina kuin asiakkainaan.” – Kirjan kuvitusta

Ahola ehdotti Lehtolalle kirjan tekoa jo vuonna 2010.

”Oli selvää, että Jönssillä oli enää hyvin vähän aikaa jäljellä. Olin vuosien varrella muutaman kerran kysynyt Jönssiltä, milloin hän kokoaa rock-kuvistaan kirjan, ja nyt oli selvää, ettei hän sellaista koskaan tulisi itse tekemään. Siksi ehdotin hänelle, että toimittaisin niistä kirjan. ”

Pari kuukautta tuon keskustelun jälkeen Lehtola kuoli, vain 47-vuotiaana, pitkään sairastamaansa syöpään. Ahola ehti kuitenkin ennen sitä puhua asiasta Lehtolan ystävälle Asko Kalloselle, joka järjesti heille nopealla aikataululla tapaamisen kustannusyhtiö Otavan kanssa.

”Palaverissa kustantaja näytti kirjalle vihreää valoa ja soitin Jönssille kertoakseni asiasta. Se oli viimeinen puhelu. Kävimme silloin läpi Jönssin toiveita kirjaan liittyvistä asioista.”

Ahola kertoo työstäneensä kirjaa vuosien ajan muiden töidensä lomassa. Hän sukelsi Lehtolan valtavaan kuva-arkistoon etsien ja poimien sieltä valikoiman otoksia, joiden pohjalta lähti haastattelemaan Suomen tunnetuimpia muusikoita.

Haastattelumateriaalia kertyi lopulta niin valtavasti, että Ahola tarvitsi itselleen työparin. Toisena tekijänä on toimittaja Ville Hartikainen, joka on kirjoittanut kirjan tekstit.

”Tämä on ollut matka Jönssin omaan elämään ja hänen persoonaansa, mutta myös 25 vuoden aikamatka suomirockiin. Halusin, että kirjassa esiteltäisiin Jönssin rockvalokuvaajan työn eri puolia”, Ahola sanoo.

Muusikkohaastattelujen rinnalla kirjassa ääneen pääsevät myös Lehtolan läheiset ja ystävät, joiden kautta avautuu Lehtolan oma elämänkaari.

Jouko Lehtola (1963–2010).

Lukioikäisenä kuvaamisesta innostunut Lehtola aloitti työuransa freelancekuvaajana Länsiväylässä, Rumbassa ja Iltalehdessä. 1990-luvun puolivälissä hän alkoi kuvata vakituisesti Helsingin Sanomien Nyt-liitteeseen.

Vaikka rockkuvasto oli Lehtolan ominta alaa, teki hän myös muuta. Taideteollisessa korkeakoulussa opiskellut Lehtola tunnettiin valokuvataiteilijana erityisesti nuoria ja nuorisokulttuuria kuvaavista sekä yhteiskunnallisia aiheita sivuavista valokuvasarjoistaan.

Kirjaan haastatellun Stone-yhtyeen Janne Joutsenniemen mukaan Lehtola huokui hiljaista itsevarmuutta. Hän esimerkiksi rohkaisi yhtyeen jäseniä hymyilemään kuvassa ja näin rikkomaan perinteistä kaavaa, jossa metallibändit pitäisi kuvata vakavina synkistelijöinä.

Kalle Aholan mukaan Lehtolan kanssa oli heti ensimmäisestä kuvaussessiosta lähtien helppo tehdä töitä.

”Jönssi oli nähnyt niin paljon vaivaa kuvauspaikkojen etsimiseen. Se oli kunnioitettavaa. Hänhän oli myös itse kova musiikkifani ja halusi aina ennen kuvaussessiota kuulla albumien ennakko-cd:t. Jönssin sydämellisyyden, huumorintajun, emotionaalisen tarkkanäköisyyden ja empaattisuuden kautta hänen kanssaan oli helppo olla ja työskennellä”, Ahola kertoo.

Gösta Sundqvistin kuva otettiin toimittaja Pasi Kostiaisen Rumba-lehteen kirjoittamaan juttuun vuonna 1989: ”Jutun valokuvat saivat arvatenkin inspiraationsa Musiikkiluokka-albumin nimestä. Jouko ja Gösta kävivät ottamassa ne jollakin koululla. Tuskin he mihinkään kauas Helsingin keskustasta menivät. Gösta asui tuohon aikaan Kapteeninkadulla ja teki haastattelut aina muutaman korttelin päässä kodistaan.” – Kirjan kuvitusta

Kirja on täynnä kiinnostavia tarinoita, taustoja, muistoja ja tuokiokuvia. Muusikkohaastattelujen kautta lukijalle tarjoutuu tilaisuus päästä kurkistamaan sinne, minne yleisöllä ei yleensä ole pääsyä: bändien ja artistien yksityisiin kuvaussessioihin. Kertomusten ydinsisältö on tunnettujen kuvien syntyprosessissa, mutta siinä ohessa muusikot tulevat usein kertoneeksi paljon muutakin itsestään ja yhtyeestä.

Lehtola oli kameroineen paikalla esimerkiksi Helsingin jäähallissa, kun Dingo aloitti vuonna 1985 suuren jäähallikiertueen. Se oli siihen aikaan täysin poikkeuksellista. Neumann muistelee kirjassa, miten kaikki meni lopulta pieleen Kuopiossa, kun kävi ilmi, että joku oli varastanut kiertuekassan. Niinpä Kuopion keikkaa ei koskaan järjestetty, ja koko kiertuerumba loppui siihen. Fanit raivostuivat.

”Hotellin ympärille kerääntyi arviolta parituhatta teiniä. Kun keikan peruuntuminen varmistui, ikkunat kivitettiin rikki ja paikalle jouduttiin kutsumaan kansalliskaarti väkijoukkoa hajottamaan”, Neumann kertoo.

”Syyllistimme keikan peruuntumisesta aluksi itseämme, koska tunsimme pettäneemme fanimme, vaikka eihän se niin ollut. Uskon, että tapaus vaikutti maineemme lisäksi bändin sisäisiin kemioihin. Sillä oli jonkin sortin lähtölaskennalliset vaikutukset hajoamiseemme seuraavana vuonna.”

”Ilmeestäni näkee, että olen aika sulkeutuneessa tilassa. Tuollaista jättikonserttia varten keskittyy vähän kuin huipputason jalkapallo-otteluun. Päässä ei liiku keikan lisäksi oikeastaan yhtään mitään. […] Olin kuitenkin ihan omassa pikku tunnelissani, enkä tiedostanut yhtään, mitä ympärilläni tapahtui”, Neumann muistelee kirjassa. Kuva on vuodelta 1985. – Kirjan kuvitusta

Muun muassa Jonna Tervomaa kuvailee kirjassa, millaisia imagoon liittyviä ristiriitoja ja vääntöjä hänellä oli levy-yhtiönsä kanssa vuonna 1998, jolloin hän työsti aikuisuransa ensimmäistä levyä. Tervomaan mukaan levy-yhtiön visio hänestä oli täysin toisenlainen kuin hänen oma näkemyksensä. Ongelmat konkretisoituivat promokuvien kohdalla.

Jonna Tervomaa -levyä kuvannut Lehtola vei artistin kuvattavaksi karuun betonimaisemaan. Tervomaa oli kuvista innoissaan, mutta levy-yhtiössä tyrmistyttiin.

”Kai siellä ajateltiin, että ei me pystytä tällaista myymään. Naispuolisille artisteille oli valmiina sellainen hyväksi havaittu sapluuna, että laitetaan levynkanteen kiva kasvokuva hymyllä tai vaihtoehtoisesti totinen kokovartalokuva, jossa on paljasta pintaa ja snadisti pornahtava tunnelma. Sellainen oli mielestäni tosi näköalatonta”, Tervomaa kertoo.

”Musta Jouko ymmärsi, että juttu pitää tehdä ihan uudella tavalla. Että koko maa tarvitsi jotain tällaista. Hän ei katsonut mua mistään valmiiksi annetusta kulmasta, vaan oli aidosti kiinnostunut siitä, minkälainen tyyppi olen.”

”Kuvaussessio tehtiin Lauttasaaressa Vattuniemen rannassa. Se oli sellainen todella brutaalissa kondiksessa oleva mesta, vallattu ja maan tasalle revitty entinen vedenpuhdistamo, jota ei ollut vielä ehditty siivota. Kuvissa näyttää siltä kuin seisoisin jossain Tšernobylin raunioilla. Jouko oli kauhean tohkeissaan paikasta”, Jonna Tervomaa kertoo. Vuonna 1998 otetusta kuvasta tuli hänen Jonna Tervomaa -levynsä kansikuva. – Kirjan kuvitusta

Kalle Aholalle itselleen kirjaprojekti oli tutkimusmatka oman ammattikuntansa maailmaan täysin uudessa roolissa. Ahola sanoo, että hänelle kaikki kohtaamiset kollegoiden kanssa olivat osin fanihaastatteluja.

”Pääsin kyselemään asioita tuttujen rakkaiden levytysten takaa, melkein kaikkien artistien musiikkia kun löytyy levykokoelmastani.”

Haastatteluissa tuli valtavasti esiin mielenkiintoisia asioita, joista Ahola ei ollut kuullut aiemmin.

”Niitä tuli etenkin sellaisilta artisteilta, joita olin aiemmin vain lyhyesti tavannut. Esimerkiksi The Crashin Teemu Brunilan tai Lordin Tomi Putaansuun tarinoita en tuntenut entuudestaan”, Ahola kertoo.

”Useimpien tyyppien kanssa olin jutellut työtilanteissa, hengaillut festareilla ja muuta, mutta oli tavattoman mielenkiintoista kuulla vähän syvempiä ajatuksia heidän omasta työstään.”

Ahola kertoo hieman yllättyneensä, miten herkkiä ja avoimia kollegat olivat haastatteluissaan.

”Taustalla oli varmastikin syvä kunnioitus Jönssiä kohtaan. Hän otti useille artisteille uran kannalta tärkeitä kuvia ja oli persoonana rakastettu tyyppi.”

PMMP:n Kuulkaas enot -albumin kansikuva on vuodelta 2003. ”Varsinkin alussa levy-yhtiö yritti puuttua kaikenlaisiin ulkomusiikillisiin seikkoihin, esimerkiksi pukeutumiseemme tai siihen, miten me käyttäydymme julkisuudessa. Me ei tykätty sellaisesta yhtään ja vedettiin juttu entistä överimmäksi. Provosoitiin tahallamme. Sellaisella ärsyttävällä periksiantamattomuudella saatiinkin sitten tahtomme läpi. Jönssi ei yrittänyt pakottaa meitä koskaan mihinkään muottiin”, PMMP:n Mira Luoti (oik.) kertoo kirjassa. – Kirjan kuvitusta.

Mehukkaiden juorujen ja paljastusten sijaan kirjassa painottuvat Lehtolan työt ja kohtaamiset artistien kanssa. Aholan mukaan Lehtola palkattiin usein kuvaamaan tärkeitä levyjä, hetkiä, joissa artisti oli käännekohdassa.

Yllättävän monissa haastatteluissa nousee esiin, miten vaikealta ja jännittävältäkin muusikoista usein tuntui asettua valokuvattavaksi.

”Aluksi koin tilanteen epämukavana, sillä en ole koskaan viihtynyt valokuvattavan roolissa. En ole osannut olla kuvissa luonnollisesti, ja kaikki stailaamiseen ja poseeraamiseen liittyvä on aina tuntunut turhalta”, rumpali Sami Kuoppamäki kertoo kirjassa.

”En ollut koskaan ennen ollut vastaavassa tilanteessa, oikeassa studiossa. Olin epävarma ja pelokas, enkä yhtään tiennyt miten kuvissa pitäisi olla. Omasta mielestäni epäonnistuin aina kuvissa”, Thee Ultra Bimboosin Maria Laiho kertoo kirjassa.

”Jengi luulee, että mä tykkään poseerata, mutta en mä ole koskaan digannut olla valokuvattavana. Mun ideaalimaailma on sellainen, että mut tunnistettaisiin vain lavalla. Valokuvaukseen mä olin tottunut jo skidinä. Mä olin lapsimalli ja duunasin katalogikuvauksia Ellokselle. Yksi mun frendi mut siihen pyysi. Ei siinä mitään erityistä ollut, mutta oppi poseeraamaan ja tolleen”, Andy McCoy kertoo kirjassa.

”Kyseessä oli meidän ensimmäinen iso valokuvasessiomme. Me oltiin ihan pihalla, että mitä tässä tapahtuu? Miten isolla kuvat tulee Nyt-liitteeseen? Ja miten meidän pitää olla? Oltiin intoa täynnä, ja kaikki oli tosi jännittävää. Sekin, että meihin kiinnitettiin niin nopeasti niin paljon huomiota. Kuvaukset tehtiin Kaapelitehtaalla studiossa”, kertoo Thee Ultra Bimboosin Milla Palovaara. Kuva on vuodelta 1996. – Kirjan kuvitusta.

Eppu Normaalin Juha Torvinen kertoo kirjassa, että levy-yhtiössä työskennellessään hän suositteli bändeille hyväksi havaitsemiaan valokuvaajia. ”Huomasin, että monille yhtyeille valokuvaaminen oli hyvin arka juttu. Kuvaajana haluttiin käyttää mieluummin kaveria kuin vierasta ammattivalokuvaajaa. Luottamus oli ammattitaitoa tärkeämpää”, hän kertoo.

”Levyn kannet ovat perinteisesti se, jonka kautta kuulija ensimmäiseksi tutustuu uuteen albumiin. Sen tärkeys on asia, mikä siinä jännittää ja voi tehdä kuvaustilanteesta vaikean”, Ahola sanoo.

Jouko Lehtolalla oli kyky herättää kuvattavissaan luottamusta ja luoda rento tunnelma. Aholan mukaan hän oli loistava henkilökuvaaja ja sosiaalisesti taitava.

”Jönssi usein valmisteli kuvaussessioita pitkään, mietti valoja ja lokaatioita ja yritti saada artisteille kaiken tuntumaan siltä kuin se olisi lasten leikkiä. Hän käytti yhtenä tekniikkana esimerkiksi sitä, että otti kuvat ennen kuin se sessio edes alkoikaan, ennen kuin kuvattavat alkavat jännittää tilannetta.”

Kalle Ahola ja Ville Hartikainen: Jouko Lehtolan Rock-Finlandia. Like. 296 s.

Jouko Lehtolan kuvia on esillä näyttelyssä Glass House Helsingissä 27.4.–7.5.

Oikaisu 25.4. klo 10.35: Korjattu vuosilukuvirheitä kuvateksteistä. Gösta Sundqvistin kuva otettiin vuonna 1989, ei 2003, ja PMMP:n kuva on vuodelta 2003, ei 1998. Tarkennettu myös, että toimittaja Ville Hartikainen on vastannut kirjan tekstien kirjoittamisesta.

”Metsäntyttö-albumin kansi on yksi upeimmista levynkansistani. En näe kuvassa niinkään artisti Maaritia, vaan ainoastaan todellisen itseni. Olen siinä vapaa kaikista rooleista”, Maarit kertoo. Kuva on vuodelta 2001. - Kirjan kuvitusta

”Aki Sirkesalo halusi tehdä aina kaiken kunnolla. Kuvaussessioista tuli myös pitkiä, sillä hän rakasti olla kameran edessä. Kiertelimme fillareilla pitkin Helsingin kesäistä yötä. Tämä otettiin Albertinkadulla pelkkien katuvalojen loisteessa”, Jouko Lehtola kertoo kirjassa. Kuva on vuodelta 1996. – Kirjan kuvitusta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat