Onko minulla oikeutta onneen, kun maailma ympärillä tuhoutuu?

Filosofit ja ajattelijat ovat pohtineet onnellisuuden olemusta ja merkitystä tuhansia vuosia. Nykyihminen saattaa jopa kokea, että hänen vaaditaan työelämässä ja ihmissuhteissa olevan onnellinen – tai ainakin näyttämään siltä.

Sodan, koronan ja ilmastokriisin keskellä kevyistä nautinnonaiheista haettu onni saattaa aiheuttaa syyllisyyden tunnetta.

16.4. 2:00 | Päivitetty 16.4. 12:06

Huomaan vaihtaneeni kanavaa kesken uutisten. Venäläisten sotajoukkojen jälkeensä jättämien, pommitetuilla kaduilla makaavien siviiliuhrien sijasta katsonkin luontodokumenttia, jossa hylkeet polskivat auringon paistaessa turkoosina liplattaville laineille.

Dokumentti ilahduttaa ja rauhoittaa, mutta syyllisyys seuraa: mikä oikeus minulla on kääntää katseeni Ukrainan kauheuksista? Toimittajana seuraan sotauutisointia tietysti sekä työajalla että sen ulkopuolella, mutta nyt, kun sotaa on kestänyt kaksi kuukautta, pandemiaa reilut kaksi vuotta ja ilmastokriisiä huomattavasti enemmän, huomaan kaipaavani vapaa-ajalla yhä useammin jotain iloista ja hauskaa.

Mutta onko minulla oikeutta olla huoleton, jopa onnellinen, kun toiset kärsivät? Mitä onnellisuus tässä maailmanajassa edes tarkoittaa?

Vuonna 2012 YK:n yleiskokouksessa luotiin päätöslauselma, joka julisti 20. maaliskuuta onnellisuuden päiväksi. Kymmenen vuotta myöhemmin Venäjä erotettiin YK:n ihmisoikeusneuvostosta maan Ukrainassa tekemien toistuvien ihmisoikeusrikkomusten takia.

World Happiness -raportissa meidän suomalaisten kerrottiin jälleen kerran olevan maailman onnellisin kansa, ja jälleen kerran olemme ihmetelleet, miten näin on päässyt käymään.

Onnellisuuden käsitettä ja sisältöä on pohdittu Euroopassa vähintään antiikin ajoista asti; Kiinassa taolaisuuden ja kungfutselaisuuden kautta jopa pidempään. Eri lähtökohdista, ajoista ja kulttuureista tulevat tutkijat ja ajattelijat määrittelevät onnellisuuden hyvinkin eri tavoin. Onko onni nautinnon hakemista, merkityksen etsimistä, mahdollisimman tasaista hyvinvointia? Entä kuka siitä vastaa, yksilö vai yhteiskunta, kohtalo tai sattuma?

Huhtikuun alussa julkaistiin Juhana Torkin tuore suomennos filosofi ja puhujamestari Dion Prusalaisen (n. 40–120 jaa.) kahdentuhannen vuoden takaisista puheista yhteisnimikkeellä Onnellisuudesta. Dion koki elämänsä aikana sekä rikkautta että kurjuutta: hän syntyi rikkaan perheen poikana, mutta isän kuolema syöksi perheen ahdinkoon; hän kohosi aikansa ihailluimpien puhujien joukkoon, mutta pitkän aikaa hän eli maanpaossa ryysyisenä kiertolaisena.

Puheissaan Dion tuomitsee joutilaisuuden, matkustelun, urheilukisat tai ylipäätään nautintoa tuottavat asiat – ne vain eksyttävät ihmisen. Puheessa Tyranniasta hän sanoo: ”Ihmiset eivät käytä älyään urheuden ja oikeudenmukaisuuden vaan nautintojen tavoitteluun. Kun he etsivät kaikin keinoin nautintoa, elämä muuttuu heille yhä vähemmän nautittavaksi ja tuskallisemmaksi.”

Juhana Torkki sanoo teoksen esipuheessa, että nykyihminen tavoittelee onnea laumakäyttäytymiseen perustuvan kuluttamisen kautta. Tämänkaltaiseen toimintaan antiikin filosofit suhtautuivat varsin epäluuloisesti.

Dion suomii ”tyhmiä”, nautinnonhakuisia kansalaisia suorin sanoin. Toisten ihmisten tavat tavoitella onnea herättävät keskustelua myös 2000-luvulla. Tommi Melenderin Onnellisuudesta-esseekokoelman lähtöajatus on, että me elämme onnellisuuden diktatuurissa. Onnellisuus on porvarillistunut ja oikeistolaistunut, siitä on tullut teollisuudenala, Melender kirjoittaa.

Myös ”onnellisuusprofessoriksi” kutsuttu psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen rajaa sellaiset ulkoiset asiat kuin tavarat ja maineen onnen ulkopuolelle. HS:n haastattelussa Ojanen nosti omiksi ohjeikseen ystävällisyyden, kiitoksen, anteeksipyytämisen, terveydestä ja ihmissuhteista huolehtimisen. Samoilla linjoilla oli myös WWF:n ja Demos Helsingin 2010 julkaistu onnellisuuspoliittinen manifesti, joka esitteli suomalaisten hyvinvointia tukevia keinoja.

Sekä muinaiset että nykyiset ajattelijat korostavat onnellisuuspohdinnoissaan jotakin aivan muuta kuin hedonistista kuluttamista ja yksilökeskeistä nautinnonhakua. Onnellisuudesta on kuitenkin tullut hyvin voimakkaasti yksilön aineelliseen todellisuuteen ja siihen keskittyvään kuluttamiseen nojaava bisnes.

Eikä se koske pelkästään sitä, minkä takin tai lampun kukakin on saanut rahoillaan ostettua. Yhä enemmän kyse on niin kutsutusta hyvinvoinnista: ulkonäköpaineista kumpuavasta liikunnan, syömisen, unen ja kaiken mahdollisen tiukasta kontrolloinnista. Wellness-kulttuurin pyörteissä on tärkeää näyttää kauniilta, terveeltä, menestyvältä –onnelliselta.

Tässä sosiaalisella medialla ja mainoksilla on osansa.

Yksilön hyvinvoinnin kuluttamiseen ja brändiin yhdistävä ”koska olet sen arvoinen” -slogan on jo yli 50-vuotias. (Sen lanseerasi kosmetiikkajätti L’Oréal.) 2020-luvulla aineellinen ja henkinen hyvinvointi yhdistyvät uusin kiertein ja haarautumin, kun teknologia ja uushenkisyys valtaavat onnellisuusbisneksestä lisää alaa. Tätä markkinoidaan esimerkiksi ”sisäisen jumalattaren” löytämisellä, ”sieluntehtävällä” menestymisellä, kommunikaatiolla universumin kanssa.

Onnelliset ihmiset nähdään parempina työntekijöinä, ystävinä, kumppaneina ja kansalaisina. Yritykset panostavat yhä enemmän työntekijöidensä onnellisuuteen: kansainvälisesti toimiva Great Place to Work -firma tarjoaa konsultointipalveluja ja Google tutkii, miten henkilöstön onnellisuus vaikuttaa työhön.

Onnellisuustutkija Ilona Suojanen toteaa viime vuonna julkaistussa Onnellisuuspaineen alla -kirjassaan, ettei vastuu onnellisuudesta ole pelkästään yksilöllä, eikä pakko-onni palvele ketään.

Suojanen kirjoittaa onnellisuusnaamioista, jotka ihmiset vetävät kasvoilleen ollakseen sosiaalisesti tai ammatillisesti haluttavampia – ja jotka ovat sitten osaltaan viemässä ihmisiä kauemmas autenttisesta, aidosta onnellisuudesta, kuin Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman soma-huume konsanaan.

Onnellisuus kriisitilanteen keskellä on kuitenkin eri asia kuin onnellisuus arkisemmassa todellisuudessa. Osa meistä voi paremmin, osa huonommin, mutta tuskin kukaan sanoo olevansa tyytyväinen maailman tilanteeseen juuri nyt. Ehkä emme seuraa aivan kaikkia uutisia, mutta silmien sulkeminen on mahdotonta. En osaa kuvitella kenenkään jaksavan tänä keväänä kantaa onnellisuusnaamiota kasvoillaan – tai siitä olevan mitään hyötyä.

Maaliskuussa suomalaiset lukivat runsaasti Ukrainan sotaa taustoittavia kirjoja: Putinin sisäpiiristä, KGB:stä. Lahjoitamme pakolaisten avuksi rahaa, ruokaa, vaatteita; majoitamme ja kuljetamme, varaudumme Venäjälle asetettujen pakotteiden seurauksiin. Haluamme ymmärtää ja auttaa.

Samalla luemme ja kuuntelemme kirjoja, jotka eivät liity Venäjään tai Ukrainaan millään lailla. Laulajien elämäkertoja, romantiikkaa. Tv:stä katsomme legoilla rakentamista, kokkauskilpailuja ja kuvitteelliseen historiaan sijoittuvaa pukudraamaa. Auringossa polskivia hylkeitä. Puhumme toisillemme, kuuntelemme toisiamme.

Selviydymme; ehkä myös nautimme.

Ihmisen kauneimmaksi ja arvokkaimmaksi omaisuudeksi Dion Prusalainen nimeää hyväntahtoisuuden ja ystävyyden – asioita, joita itsevaltias tyranni ei voi toivoa keneltäkään.

Aamulla avaan taas television. Katson uutiset: Yhdysvaltain presidentti Joe Biden kutsuu Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia kansanmurhaa tekeväksi diktaattoriksi.

Sota tulee päättyessäänkin seuraamaan meitä vielä pitkään. Tarvitseeko minun todellakin olla onnellinen juuri nyt?

Ylen Onnellisten maa -podcastin viimeisessä jaksossa onnellisuusprofessori Markku Ojanen totesi, että omaan onnellisuuteen ei kannata liiaksi keskittyä.

Elämässä on muitakin tärkeitä asioita.

Oikaisu 19.4. klo 12.52: Onnellisuuspaineen alla -kirjan on kirjoittanut Ilona Suojanen, ei Auvinen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat