Paula Koivuniemi oli lahjakas mutta laiska, Katri Helena teki läksyt kiltisti: Tuottajakonkari Esa Niemisen elämäkerran sykähdyttävintä antia ovat arkiset kuvaukset studiosta

Esa Niemisen elämäkerta ynnää sujuvasti iskelmäntekijän maineteot. Omia ja kollegoiden epäonnistumisia ei sörkitä, mutta nykypop saa täystyrmäyksen, kirjoittaa kriitikko Janne Mäkelä.

Esa Niemisen kynästä on lähtöisin yli kuusisataa levytettyä sävellystä.

14.4. 2:00 | Päivitetty 14.4. 6:58

Tietokirja

Tommi Saarela: On elämä laulu. Esa Niemisen tarina. Otava. 462 s.

Paula oli lahjakas ja tulisieluinen mutta myös laiska. Katri puolestaan oli kiltti koulutyttö, joka teki aina läksyt. He erosivat toisistaan kuin yö ja päivä, mutta jotain yhteistäkin löytyi. Äänitysstudion laulukopissa molemmat kohtasivat epävarmuutensa. Kaikki laulajat kohtasivat.

Onneksi oli Esa.

Paula on tietenkin Paula Koivuniemi ja Katri toinen suuri laulaja, Katri Helena. Esa eli iskelmätuottaja Esa Nieminen (s. 1952) palaa heihin vähän väliä toimittaja Tommi Saarelan kirjoittamassa elämäkerrassa On elämä laulu. Tuottajan uransa 1970-luvun lopulla aloittanut Nieminen työskenteli molempien tähtiartistien kanssa yli kaksi vuosikymmentä.

Laulajien äänitystilanne eli "laulatus" oli iskelmätuottajan vaikeinta ja vastuullisinta työtä. Kollegat muistelevat, että herkkävaistoinen mutta määrätietoinen Nieminen osasi valaa uskoa etenkin naisartisteihin. Niemisen korvien kautta kulki myös mieslaulajia, muun muassa Jari Sillanpää ja Yölinnun Simo Silmu. Soittajiakin piti ohjata.

Käytännössä äänitysten kapellimestari eli ”kapu” veteli kaikista naruista: hän buukkasi muusikot, hankki ja sovitti levytyskappaleet ja huolehti aikataulusta ja budjetista.

Usein tuottaja myös sävelsi. Niemisen kynästä on lähtöisin yli kuusisataa levytettyä sävellystä, joukossa Frederikin Kolmekymppinen ja Paula Koivuniemen Kun kuuntelen Tomppaa.

Beatlesiin nuorena hurahtanut harrastajapoppari Esa Nieminen kasvoi musiikkituottajaksi aikana, jolloin iskelmä eli äänitetuotannon näkökulmasta kultakauttaan.

Muuhunkin jäi aikaa. Levy-yhtiöissä ja freelancerina toiminut Nieminen on säveltänyt musiikkia televisiomainoksiin, elokuviin ja musikaaleihin. Hän on johtanut orkestereita Olympiastadionin megatapahtumia myöten. Vuosituhannen vaihteessa hänestä tuli julkkispianisti television Bumtsibum-viihdeohjelmassa.

Laajan elämäkerran muusikko Pave Maijasesta vuonna 2021 julkaissut Tommi Saarela yrittää ynnätä veljellisesti naljailevan herrasmiehen mutta samalla luunkovan bisnesmiehen maineteot. Sujuvasti kirjoitetun ja monipuoliseen aineistoon pohjautuvan kirjan sykähdyttävintä antia ovat arkisen yhteistyön kuvaukset, ne ratkaisevat hetket, kun saadaan vaikkapa Paula Koivuniemen Aikuinen nainen purkkiin.

Entä hudit? Suurin osa julkaistuista musiikkiäänitteistä floppaa kaupallisesti (87 prosenttia, täsmentää Nieminen oman aikansa lukua). Niemisen mukaan moni asia menikin pieleen. Hän esimerkiksi väittää, että lahjakkaat laulajat Essi Wuorela, Merja Larivaara ja Anna Eriksson tekivät lupaavan alun jälkeen huonoja urasiirtoja.

Musiikkivaikuttajien muisteloissa vikaa löytyy harvoin musiikkivaikuttajista itsestään. Niemisen elämäkerrassa omat epäonnistumiset jätetään rauhaan, eikä kultakauden kollegoitakaan sörkitä. Kun puheeksi tulee viihdebisneksen kipeä hyväksikäyttöhistoria, juttu kääntyy oudon tahmaisesti vitsailuksi naisista, jotka ovat halunneet yletä alalla reittä pitkin.

Nykyaika on asia erikseen. Musiikkialan unilukkarina profiloitunut emeritus-tuottaja ei säästele sanojaan: Popmusiikin tekemisestä on tullut koneriippuvaisten uusavuttomien temmellyskenttä. Laulu- ja sävellystaidot ovat heikentyneet. Radioasemat ohjaavat musiikintekoa, kaikki halutaan ”popittaa”.

Elämäkerturi yrittää haastaa näkemyksiä, mutta supertuottaja on supertuottaja tässäkin julkaisussa ja määrää linjan.

Seitsenkymppinen tuottaja epäilemättä saa ennen-oli-paremmin-toitotuksestaan setäleiman otsaansa, olivat väitteet populaarimusiikin valtavirran köyhtymisestä sitten huteja tai osumia.

Pointtia on kuitenkin siinä, että kovin moni muu ei uskalla väittää samaa ääneen. Esa Niemisen ammatillinen elämäkerta kasvaakin manifestiksi tietyn iskelmäperinnön tärkeydestä. Se tallentaa ja vaalii sitä tekemisen juonnetta, joka on jo monilta osin jäänyt muistoihin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat