Kepulaiset kakkaavat Helsingin puistoihin Jukka Lindstömin uudessa huumori­ohjelmassa – stand-up-koomikko kertoo, miksi katosi aikoinaan ruudusta

Jukka Lindströmin Sivuhistoriassa ruoditaan 2020-luvun ilmiöitä tulevaisuuden näkövinkkelistä. Reipasta pilkkaa saavat kaikki puolueet.

Jukka Lindström juontaa nimeään kantavaa satiiriohjelmaa.

23.4. 2:00 | Päivitetty 23.4. 8:28

Lähitulevaisuudessa keskustan suosio romahtaa ja puolue lakkautetaan. Television ruudulla näkyy, kuinka poliittista kotia vaille jäävät kepun kannattajat harhailevat avuttomina Helsingin kaduilla, kakkailevat puistoihin ja muuttuvat villeiksi luontokappaleiksi.

Lopulta kepulaisia on jäljellä enää kourallinen. Viimeiset yksilöt suojellaan ja sijoitetaan Koillis-Lapin erämaahan Urho Kekkosen kansallispuistoon. Ikihonkien takaa heitä houkuttelee esiin ”kepulogi” kutsuhuudollaan: ”Piotallous!”

Ja niin nähdään tuiki harvinainen ”ihmisen ja kepulaisen kohtaaminen”, kertojanääni kuvailee.

Kyseessä on sketsi Ylen satiirisessa viihdeohjelmassa Jukka Lindströmin Sivuhistoria. Sen jaksot julkaistaan Yle Areenassa tänään lauantaina.

Lindströmin isännöimässä kahdeksanosaisessa sarjassa kukin tunnetuimmista puolueista päätyy vuorollaan pilkkakirveen alle, ja ote on kepusketsin tavoin ilahduttavan rempseä.

Poliittista satiiria onkin televisioon viime aikoina kaivattu. Eikä muuten ole hetkeen näkynyt Jukka Lindströmiäkään.

Lindström on pitkäaikainen Ylen toimittaja ja stand up -koomikko. Hänen ajankohtaisvitsailunsa muistetaan Noin viikon uutisista, jota TV2 esitti vuosina 2014–2017. Sarjaa seurannutta Noin viikon studiota tehtiin viime vuoden maaliskuuhun saakka, mutta siinä Lindström ei esiintynyt.

Hän kertoo pitäneensä 2010-luvun lopulla eräänlaisen hauduttelutauon ottamalla palkatonta vapaata Yleisradiosta ja asumalla perheensä kanssa kaksi vuotta Belgiassa.

Tarkoitus oli elvyttää säästöliekillä ollutta stand up -uraa, mutta koronapandemia katkaisi uuden kiertueen alkuunsa.

Taskuun oli kuitenkin kertynyt runsaasti havaintoja politiikasta. Valtaapitävien populistinen puhetapa särki korvia. Yhdysvalloissa mekasti Donald Trump, kotimaassa perussuomalaiset. Sosiaalisessa mediassa poliitikko toisensa perään oli muuttunut trolliksi.

”Tarkoituksellisen räväkkää ja liioittelevaa puhetapaa löytyi joka puolueesta. Kun palasin Ylelle, kysyin, missä pääsisin lyömään överiksi. Että pärjätäänkö me noille veijareille enää”, Lindström kertoo.

Vaikeutuuko tv-humoristin työ, jos poliitikko ehtii veistää karikatyyrin itsestään ihan omin käsin?

Ei, Lindström vastaa. Jos poliitikot hölmöilevät, satiirikon savotta päinvastoin kevenee.

”Mutta jos he menevät Trumpin asteelle, työmme vaikeutuu, koska vitsistä on vaikea tehdä vitsiä.”

Sivuhistoria on muotonsa puolesta niin sanottu mukamentti (engl. mockumentary). Se siis matkii tai hienommin ilmaistuna parodioi tv-dokumenttia.

Tässä tapauksessa dokumentti on muka tehty vuonna 2042 ja se kertoo 2020-luvun ilmiöistä suomalaisessa politiikassa, mediassa ja yhteiskunnassa.

Miksi tällainen tulevaisuusratkaisu?

”Se tarjosi tilaa liioittelulle. Eli kun pystyimme kertomaan kehityskulkuja ajassa eteenpäin, saatoimme liioitella nykyajan ilmiöitä hurjasti. Näin jutuista sai riittävän absurdeja.”

Sivuhistoriassa tutunoloiset tapahtumat tosiaan irtoavat omiin sfääreihinsä.

Kun Pekka Haavisto jälleen kerran häviää presidentinvaalit, hän kahlitsee itsensä Presidentinlinnan aitaan, ja kohta ohjelmassa soi Ultra Bran kappale Luovuta Pekka Haavisto.

Näemme Woltin kuljettamassa urbaanin pariskunnan kotiovelle ”yhteiskäyttölapsia”, koska ”ei me olla koettu, että meillä olisi käyttöä kokopäiväiselle lapselle”.

Lindströmiä Sivuhistorian ruudulla nähdään oikeastaan yllättävänkin vähän.

Hän esittää jokaisen jakson alkujuonnon ja siirtyy sitten kertojanäänen rooliin. Välillä hän vilahtaa kuvassa haastattelemassa 2040-luvun kommentaattoreita, jotka analysoivat 2020-lukua.

Varsinaisen huumorin esittävät siis näyttelijät, Teemu Niukkasen ohjaamissa kohtauksissa.

Ohjelmaa voi kuitenkin nimensä mukaisesti luonnehtia Lindströmin lapseksi, koska idea siihen tuli ainakin Lindströmin itsensä mukaan häneltä. Inspiraation lähteeksi lopputeksteissä mainitaan BBC:n mukamentti Time Trumpet (2006).

Lindström myös toimi pääkäsikirjoittajana Suomen oloissa suuressa seitsemän käsikirjoittajan tiimissä (mm. Iikka Kivi, Ursula Herlin ja Yasir Gaily), sparrasi kirjoittajia ja päätti, mitä pöydässä keksityistä hullutuksista kehitellään eteenpäin ja viedään lopulta kameroiden eteen.

Esikuvikseen Lindström mainitsee Jani Volasen ja Studio Julmahuvin.

SatiirI liioittelee paljastaakseen kohteensa onttouden.

Sivuhistoriassa Suomen valtiovarainministeriö esittelee ”aktiivimalli kutosen”, jossa työttömät syväjäädytetään veronmaksajien kukkaroa rasittamasta.

Sketsissä kaikuu satiirin klassikko, englantilais-irlantilaisen kirjailijan Jonathan Swiftin (1667–1745) laatima Vaatimaton ehdotus vuodelta 1729.

Swift muotoili tekstinsä tavallisen pamfletin malliin ja tarjosi siinä ratkaisunsa Irlannin köyhyysongelmiin: yläluokka voisi ostaa köyhien lapset ja syödä ne.

Parodia jäljitteli pamflettityyliä niin tarkasti, että ehdotusta luettiin tajuamatta sen olevan huumoria.

Lindström poimii Swiftin kirjasen suomennoksen laukustaan haastattelupaikkana toimivan kahvilan pöydälle ja kehuu sen naurattavan edelleen.

Jos huumoriohjelma ei naurata, katsoja vaihtaa armotta kanavaa.

Noin viikon uutisissa täytyikin nasahtaa punch-line eli loppusutkaus kerran puolessa minuutissa, Lindström muistelee. Sivuhistoriankin vitsitahti on kiitettävän tiuha.

Ajankohtaissatiirin hauskuus riippuu paljon siitä, missä määrin katsoja on aikaansa seurannut. Jos Helsingin puistoihin paskovat valkoposkihanhet ovat jääneet huomaamatta, nurmelle kyykistyvä kepulainenkaan ei välttämättä hekotuta, tai ainakin osa vitsistä menee ohi.

Lindström sanoo, että vaikeinta satiirin teossa on katsojan kuljettaminen sen havainnon äärelle, joka käsikirjoittajiakin on naurattanut.

Sitä polkua miinoittaa tylsyys, mutta loppusutkauksen pohjustukseen kuivia faktoja on vain pakko käyttää.

Hän kutsuu pohjustusta sillan rakentamiseksi.

Ja niin kuin oikeakin silta, nettiaikana tv-sketsit kuljetuksineen säilyvät nähtävänä kauan. 300 vuoden kuluttua tiedetään, esitelläänkö Jukka Lindströmin Sivuhistoriaa satiirin klassikkona Jonathan Swiftin pamfletin lailla.

Jukka Lindströmin Sivuhistoria Yle Areenassa ja YLE TV1:llä la 23.4. klo 21.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat