Sietämättömän jaaritteleva ja pikkutarkka tarina valaan saapumisesta kaupunkiin – vakuuttaa, että László Krasznahorkai ansaitsisi Nobel-palkinnon

Unkarilainen mestari muistuttaa teoksellaan, että kirjallisuus on paljon muutakin kuin tarina

Unkarilaisen László Krasznahorkain romaanit keräävät kultti- ja klassikkosuosiota myös maanmiehensä Béla Tarrin elokuvina. – László Krasznahorkai kuvattuna Madridissa Espanjassa lokakuussa 2018.

14.5. 11:38

Romaani

László Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia (Az ellenállás melankóliája, 1989). Suom. Minnamari Pitkänen. Teos. 367 s.

Sirkus tuo unkarilaiseen rähjäiseen pikkukaupunkiin valaanraadon mukanaan. Se on osa makaaberia performanssia, jota maalaiset tungeksivat kaupunkiin katsomaan. Samaan aikaan maaseudulta sukuloimasta palaa kohtalokas rouva Pflaum.

Kaupunki voisi paikannimiensä perusteella olla Tonavan sivujokien haaraumassa oleva Győr, mutta sitä ei varsinaisesti mainita.

Fokus siirtyy asukkaasta toiseen ja tarina elää loputtomia sivulauseitaan kummallisen näyttelysirkuksen saapumiseen saakka. Tyyli yhdistelee jännittävällä tavalla hyvin etäännytettyä kerrontaa yksityiskohtaiseen ja monimuotoiseen kuvailuun.

Ajallisesti romaani voidaan sijoittaa jonnekin Miklós Horthyn vuosina 1920–1944 johtaman Unkarin ja kansantasavallan välimaastoon.

Aika onkin romaanissa vain esteettinen värilajitelma, jonka sisällä natsifiksaatiot, wieniläinen musiikki-intoilu ja holtiton ajelehtiminen nostavat historiallisia mielikuvia.

Paheellisesti poliisikapteenin kanssa naiskenteleva rouva Eszter ja hänen lapatossumiehensä, jakomielinen tirehtööri ja satunnaiset vastaantulijat piirtävät unenomaisen kaupunkikuvan.

Järjestelmä on luhistumassa, ei ole hiiltä kodin lämmitykseen eivätkä puhelinlinjat toimi hyvin. Halpaa likööriä toki saa, ja kuohuviiniä krapulaan. Kaupungin väki on pelkkää synkkää idiotismia.

Asukkaat tarrautuvat muutoksen edessä kaikkeen mistä kuvittelee saavansa otteen, sellaiseenkin johon on mahdotonta tarttua: musiikkiin, fasismiin ja kosmologiaan. Dostojevskiläinen idiootti János Valuska alkaa infantiililla toimettomuudellaan kuljettaa kuvausta, kun muut paneutuvat omiin kummallisiin harrastuksiinsa.

Täytetty valas on ikään kuin Troijan hevonen, se salakuljettaa mukanaan kapinan ja väkivallan. Pikemminkin kuin Unkarin muutoksen vuonna 1989, se tuo mieleen saman vuoden jouluna tapahtuneen Romanian Ceaușescun kaatumisen.

Kirja tosin julkaistiin alkujaan jo hitusen sitä ennen.

Vastarinnan melankolian klangi on niin jännitteisen pidäkkeellinen, että on vaikea ajatella sen kuvaavan muuta kuin odotusta, joka purkautuu vallankumouksena.

Sukuloimasta palanneen Rouva Pflaumin ruumis löytyy kadulta tapettuna ja raiskattuna. Kirjan lopussa hänet haudataan.

Unkarilaisen Man Booker -voittajan László Krasznahorkain kirjoille, ainakin Saatanatangolle ja Vastarinnan melankolialle, on tyypillistä raskaana vellova väkivallan ja perverssiyden ennakkotuoksu. Kaikki ikään kuin odottaa puhkeamistaan.

Aivan kuin mädäntyvä valas kaupunginaukealla. Tai toinen sirkuksen mukanaan tuoma otus, epämuodostunut Prinssiksi kutsuttu hahmo, joka paljastuu itse paholaiseksi.

Kerronnan laavavirta matelee eteenpäin mutta kieppuu samaan aikaan.

Teksti on kuin mieletön partituuri, jota lukija kuvittelee soittavansa lukiessaan. Pitkät, puolisivuiset virkkeet hengittävät pilkkujensa kautta ja vaivuttavat labyrinttimäiseen tunnelmaansa.

Kappalejakojen puuttuminen tekee lukemisesta raskasta. Kirjaan on pakko syventyä täydellisessä hiljaisuudessa, jotta lauserytmi säilyy luettavana.

On mahdotonta edes lainata Krasznahorkain kielenkuljetusta, sillä kokonaisen virkkeen lainaaminen täyttäisi koko arvostelun.

Kirjailija muistuttaa teoksellaan, että kirjallisuus on paljon muutakin kuin tarina. Lyhyiden lauseiden aikakaudella Vastarinnan melankolian ja Saatanatangon kieli murskaa journalistisen insinööriepiikan todellisuuden kuvaajana sellaisena kuin se on tai saattaa olla.

Teokset eivät ole lukuromaaneja vaan lukukokemukseltaan haastavia kirjoja, joiden imusta putoaa väkisinkin välillä pois. Se ei johdu huonosta asettelusta vaan kaiken yltäkylläisyydestä.

Vastarinnan melankolia on tapaus, jollaista harvoin tulee vastaan. Se on hävyttömän elitistinen, mutta samaan aikaan kapinallinen teos, jonka lukeminen vaatii ammattilukijaltakin pinnistelyjä.

Silti se antaa valtavasti eikä olekaan ihme, että Krasznahorkain romaanit keräävät kultti- ja klassikkosuosiota myös Béla Tarrin elokuviksi sovittamassa visuaalisessa muodossaan.

Aiemmin myös Saatanatangon suomentanut Minnamari Pitkänen on ottanut käsittämättömän urakan, mutta unkaria taitamattoman silmissä suoriutunut siitä jälleen uskottavalla tavalla. On vaikuttavaa, että tällaista tekstiä voidaan ikään kuin luoda uudelleen toiselle kielelle.

Se on kaunokirjallisen kääntämisen suuri mysteeri ja silmän- ja kielenkääntäjien salattu taito.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat