Susanna Mälkki ja Helsingin kaupunginorkesteri esittivät Brucknerin massiivisesta kahdeksannesta sinfoniasta tulkinnan, jossa oli kaikki

Oli loistava valinta, että konsertissa ei kuultu muuta, kirjoittaa HS:n kriitikko Sonja Saarikoski.

Susanna Mälkki johtaa HKO:ta syyskuussa 2021.

23.4. 11:46

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 22.4.2022. Joht. Susanna Mälkki. Bruckner.

En tiennyt, että tämä olisi mahdollista. Bruckner on ollut itselleni säveltäjä, jota arvostan pikemmin kuin rakastan. Oli yllätys, että kahdeksas sinfonia voisi liikuttaa perin juurin.

Näin kävi Susanna Mälkin johtaman Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Musiikkitalossa perjantaina. Kuultu versio on Leopold Nowakin editio.

Spontaani ajatus oli, että todennäköisesti en ole koskaan kuullut HKO:n soittavan paremmin. Vertailu on turhaa muun muassa siksi, että ajan kulu tekee siitä mahdotonta.

Tosiasia kuitenkin on, etten muista, milloin olisin ollut tällä tavalla vaikuttunut.

Ei ole helppoa kävellä sisään tunti ja viisitoista minuuttia kestävään kahdeksanteen sinfoniaan.

Se ei ollut Brucknerille itselleenkään aivan yksinkertaista: hän joutui tekemään teokseen lukuisia muutoksia ennen kuin kapellimestari Hermann Levi hyväksyi sen. Myös kantaesitys jakoi mielipiteitä.

Wittgensteinin sanoin: Brucknerin totuus ei ole koskaan todennäköisyyden puolella.

Kuulijalle sinfonia on siinä mielessä haastava, että se sisältää paljon hetkiä, joista ei tiedä, mihin materiaali on viemässä. Se on kuin kuvaus luovasta työstä.

Uusia endorfiiniannoksia ei ole jatkuvasti tarjolla, ei keitaita väsyneelle vaeltajalle. Sinfonia ei kisko mukanaan vaan sanoo ennemmin: seuraa jos pystyt.

Vaikka teoksen koko valtava voima kuuluu ensitahdeista lähtien, määränpää on tuntematon, reitti sinne vieras.

Se palkitsee, mutta vasta ajan päästä.

C-mollin traaginen pohjavire yhdistyy sinfoniassa mitä moninaisimpiin tunnelmiin, joista tuskin minkään merkitys on itsestään selvä. Siksi se vaatii tulkin, joka jaksaa kaivaa syvemmältä.

Oli loistava valinta, että konsertissa ei kuultu muuta. Jokaiseen osaan oli ollut aikaa etsiä se, mitä mahdollista on.

Ennen kaikkea valinta tuntui ohjelmistollisesti perustellulta: en olisi pystynyt vastaanottamaan enempää. Oli lähdettävä hiljaisuudesta, palattava sinne.

Ehkä vaikuttavinta oli, kuinka Mälkki ja HKO muotoilivat aikaa.

Sinfonia oli jatkuvaa, katkeamatonta venyttämisen, pysähtymisen, vauhtiin tarttumisen vuorovaikutusta.

Koskaan ei purskahtanut yli: ei pyritty olemaan ajan yläpuolella tai edellä, vaan ajassa, kaikkine sen vikuroivine puolineen.

Esitys oli hallinnan mestarillisuutta olematta lainkaan tylsä, ennalta arvattava tai turvallinen.

Siinä oli samanaikaista ehdottomuutta ja syvää inhimillistä lämpöä.

Mieleen jäivät esimerkiksi käyrätorvisektio, joka soitti paikoin musertavan haikeasti, molempien viulusektioiden syvyydessään ikiaikaiselta tuntuva sointi sekä sellosektio etenkin kolmannessa osassa, jossa romanttisuus ja fokus kohtasivat hienolla tavalla. Listaa voisi jatkaa.

Orkesteri oli kuin yksi instrumentti, jossa oli tilaa erilaisille äänille ja rooleille. Sen sointi oli kirjaimellisesti sisäänsä sulkeva, täynnä vinhasti vaihtuvia värejä kuin väreilevän lammen pinta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat