”Korpit ovat aina jossain lähellämme”, Karin Smirnoff tuumii. Korppia pidetään usein pimeyden symbolina, vaikka monissa kulttuureissa se yhdistetään viisauteen, hedelmällisyyteen ja luomiseen.

Karin Smirnoff ei voi ymmärtää väki­vallan määrää, johon ihmiset kykenevät toisiaan kohtaan – eikä ihmisiä, jotka pysyvät yhdessä pari­suhteessa koko elämänsä

”Lisbeth Salander oli liikaa sankari ja turhan vähän ihminen”, Smirnoff luonnehtii suuresti arvostamansa Stieg Larssonin luomusta.


15.5. 2:00 | Päivitetty 15.5. 10:42

Tukholma

Elä ensin, kirjoita sitten. Niin ohjeisti August Strindberg.

Sata vuotta myöhemmin täällä meillä Erno Paasilinna peesasi sittemmin puhki siteeratulla aforismillaan: ”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.”

Kirjailijaksi mielivä voisi vaikka syntyä pohjoisen pikkukaupungissa, opiskella niitä näitä, työskennellä kotiavustajana ja katukeittiössä, kunnes kypsissä kymmenissä sukan varteen olisi vähitellen kertynyt sen verran, että pystysi ryhtymään puutavara-alan yrittäjäksi.

Mutta ennen kaikkea olisi huollettava lapset aikuisiksi, jotta pöydän ääreen ja pään sisään tarjoutuisi riittävästi omaa tilaa ja rauhaa.

Hallandsgatanin vinttikerroksessa Södermalmilla oven avaa Karin Smirnoff, 57. Hän on elänyt sellaisen elämän.

Södermalmilla hän jakaa asunnon poikansa kanssa Tukholman-jaksoillaan. Nykyisin kirjailijan pääasiallinen koti sijaitsee Skånessa.

Siteet synnyinseudulle pohjoiseen ovat kuitenkin pysyneet vahvoina, sillä Smirnoff johtaa Componenta Wood -nimistä yritystä Norrbottenin Piteåssa, suomalaisittain Piitimessä.

Nimenomaan asuinsijasta syrjäisestä kymmenen talon tuppukylästä jossain siellä ylhäällä kertyy lämpimiä lauseita.

”Kohta 84-vuotias naapurini Inger asuu yksin talossaan, hoitaa kasvimaataan ja osaa vaikka mitä käytännön hommia, joista samanikäisillä ihmisillä täällä kaupungissa ei voi olla aavistustakaan”, hän kertoo.

Siellä on pakko osata.

”Niissä kymmenessä talossa siellä asuu vähän mutta keskenään hyvin erilaisia ihmisiä. He ovat individualisteja koko kylä.”

Siten pohjoisen kylä tuntuu hänestä suuremmalta paikalta kuin Tukholma, henkisesti avarammalta.

Smirnoff Tukholman-kotimaisemissaan Södermalmilla.

”Täällä ihmisiä arvioidaan sen mukaan, mitä hän tekee ja miten menestyy. Siellä kukaan ei vaivaa itseään sillä mitä minä teen. Heitä ei todellakaan kiinnosta puhua minun kirjoistani.”

Kiintoisampi aihe siellä on esimerkiksi metsästys. Myös Smirnoffin itsensä mielestä.

Kirjailija hän kuitenkin nyt on ja sai uralleen lentävän lähdön neljä vuotta sitten. Esikoisteos Lähdin veljen luo nimettiin Ruotsin arvostetuimman tunnustuksen, August-palkinnon ehdokkaaksi jo ennen kuin romaani oli edes ennättänyt kauppoihin.

”Se oli metkaa. Kukaan ei tuntenut minua. Olin esiin noussut kummajainen.”

Smirnoffin mukaan debyyttiä ruvettiin lukemaan vasta pokkaripainoksen myötä. Sitten hänellä riittikin vientiä.

”Ensimmäiset kaksi vuotta matkustin oikeastaan koko ajan ja vain puhuin kirjoistani.”

Tosiaan: kirjoista. Sillä jossain välissä hän oli ehtinyt kirjoittaa kaksi romaania lisää esikoisesta alkaneeseen Jana Kippo -sarjaan.

August-palkinto jäi saamatta mutta kymmeniä muita tuli. Smirnoff ei edes muista miten monta.

”Eihän palkintoihin voi olla mitään suhdetta. Ainakaan minä en tavoittele mitään.”

Pari perinteistä työläiskirjallisuuden pystiäkin tuli, yhteiskunnallisia epäkohtia omissa teoksissaan osoittaneiden Ivar Lo-Johanssonin (1901–1990) ja Stig Sjödinin (1917–1993) nimikkopalkinnot.

”Minun tietenkin odotettiin puhuvan työväenluokasta sekä kirjallisuuden merkityksestä sille. Mutta en minä ole kirjoittanut teoksiani poliittisista lähtökohdista.”

Luultavasti kirjallisuuden työläisyydeksi riittää nyt se, jos teos Smirnoffin trilogian tapaan sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin ja maaseudulle. Siellä väki joutuu ottamaan niitä töitä, joita on tarjolla, eikä juuri muuta ole kuin hanttihommia ja teollisuusduuneja.

Sekä tietysti kotiavustajan tehtäviä, sillä viimeisetkin Ivar ”Luu-Jussin”, kuten Suomessa sanottiin, kuvaamien muonamiesten ja pientilallisten jälkeläiset viruvat nyt yksinään autioituvien kylien mökeissä.

Kotiavustajaksi päätyy myös Jana Kippo, taiteilija, lähtiessään viinalla itseään hunningolle holvaavan veljen sekä oman lapsuutensa traumaattisten tapahtumapaikkojen luo Västerbottenin läänin Smalångerin.

Näin Jana romaanissa luonnehtii veljeään juopotteluporukassa: veli on kiltti eläimille ja taitava puutöissä. Mikä tärkeintä, se tappoi meidän isän lapiolla.

Janan oma, niin painavista syistä tehty yritys, että poliisiltakin pääsi ne kuullessaan itku, taaton surmaamiseksi ei ihan onnistunut.

Kuten veljen ytimekkäästä luonnehdinnasta voi päätellä, Smirnoff ei harrasta yksilön psykologisia rakenteita luotaavia sisäisiä monologeja. Reaktiot, teot ja tapahtumat saavat näyttää, millaisia henkilöt ovat.

”Proosassa pitää olla eteenpäin menemisen meininki. Äksöniä. Tajunnanvirta olisi tylsää luettavaa.”

Ihmeemmin ei kuulemma pidä kuvailla luontoakaan, sillä kyllä kaikki tietävät, millainen se on.

Juuttua ei pidä edes henkilöiden ulkonäön kuvailuun.

”Paljon kiintoisampaa on se, että lukija saa itse luoda mielikuvan henkilöstä. Kuten miljööstäkin. Eläytyä oman mielikuvituksensa varassa aika lailla samaan tapaan kuin lapsi sadun parissa. Sellaiseen vaikuttamiseen haluan kirjoissani löytää takaisin.”

Trilogian toisessa osassa viedään äiti pohjoiseen, haudattavaksi. Siellä veli ajautuu tiukkaa kuria vaativan uskonlahkon pauloihin.

Jana puolestaan raivostuu miehiin, jotka käytännössä vihaavat naisia Jumalan heille antamalla valtuutuksella ja oikeudella. Naisilla on oikeus vain synnyttää ja ottaa maanpäälliseltä herraltaan turpiinsa.

”Lahkon ihmiset eivät saa lukea kirjoja saati harjoittaa taidetta, koska ne kilpailisivat Jumalan ajattelemisen kanssa. Minä puolestani sitä kirjaa tehdessäni tunsin olevani hyvin lähellä Jumalaa. Jumaluus ja luovuus kuuluvat yhteen.”

Trilogian kolmas osa Sitten menin kotiin saadaan suomeksi syksyllä. Sen verran voi paljastaa, että pikemmin kuin paikka koti on siinä taiteilijuus, jota Jana alussa lähtee pakoon veljen luo.

Musta huumori pysyy matkassa loppuun saakka.

”Sitä tarvitaan luomaan tasapainoa. Tietysti trilogiassa on kyse Janan tavasta nähdä asiat. Mutta minulle huumori on keino kyetä kirjoittamaan valtavan vaikeista aiheista.”

Sellaisista kuin esimerkiksi nöyryyttäminen, väkivalta, itsetuho ja insesti. Siten huumori ei kytkeydy mukavasti naurattavaan viihteeseen vaan vakavaan asiaan.

Vaikka esikoisteos ilmestyi vasta yli viisikymppisenä, Karin Smirnoff on kirjoittanut käytännössä koko ikänsä, useita romaaneja, runoja, novelleja, päiväkirjoja – vaan ei koskaan näyttänyt niitä kenellekään.

”Harjoittelua”, hän sanoo niistä nyt.

Tekstiä syntyy helposti, vaikka joka päivä, eikä luomisen tuskaa ole.

”Olin aika väsynyt puutavarabisnekseen, ja kolme poikaani jo isoja, joten päätin keskittyä kaunokirjallisuuden tekemiseen.”

Niinpä äiti otti ja lähti Piteåsta etelään Lundin yliopiston kirjoittajalinjalle.

Siellä syntyi käsikirjoitus, jonka hän lähetti Jonas Axelssonille Polaris-kustantamoon, ja kirjamylly alkoi pyöriä.

Tai kuten Smirnoff eräässä ruotsalaisessa lehdessä aiemmin letkautti: ”Vaihdoin vain yhden selluloosan muodon toiseen.”

Kun kolmen vuoden sisään valmistui vielä neljäskin romaani, kolmen lapsen ja musiikinopettajan ystävyydestä kertova Socker­ormen, Polariksen konttorilla sattui olemaan pikkuinen juhla ja kustantajalla sekä hänen kirjailijallaan kädessä lasi viiniä. Ensin mainittu kysyi jälkimmäiseltä, onko tämä tullut lukeneeksi Stieg Larssonin (1954–2004) teoksia?

Stieg Larsson (1954–2004)

Eli siis sitä ympäri maailmaa valtaisaksi menestykseksi noussutta Millennium-sarjaa, josta valmistui myös suositut elokuvaversiot.

Kyllä Smirnoff oli, vaikka ei juuri piittaa viihteen ylitsepursuavasta lajista, josta käytetään nimeä scandic noir.

Sitten Axelsson pääsi asian ytimeen kysymällä, voisiko Smirnoff ajatella kirjoittavansa Millennium-tyyppisiä teoksia? Sarjaa aiemmin kolmen osan verran jatkanut David Lagercrantz kun työsti jo täysin omia kehitelmiään.

”Ilman muuta voisin, minä vastasin.”

”Ihan jo pelkästään Lisbeth Salanderin vuoksi. Hän on kiinnostava, kuten on koko Larssonin tapa nähdä maailma. Larssonin kiukku on myös minun kiukkuni. Samat aiheet yhteiskunnassamme vaivaavat meitä.”

Sellaiset kuin rahan tyrannia, sukupuolten epätasa-arvo, köyhien alistaminen ja heikkojen nöyryyttäminen, ei ainoastaan Ruotsissa vaan maailmanlaajuisesti.

Äkkiä pohjoisen kylissä koheltavan Jana Kipon ja etelän keskuksissa roistoja nerokkaasti nalkittavan Lisbeth Salanderin yhteys tuntuu päivänselvältä.

Noomi Rapace esittää Lisbeth Salanderia elokuvassa Tyttö joka leikki tulella (2009).

Kumpikin on samaan aikaan kivikova ja herkästi särkyvä, sitoutumiskammoinen, oman kaoottisen tunne-elämänsä vanki; kuin pakosalla koko ajan ja hyvä haavoittamaan itseään.

”Omassa elämässäni minun on vaikea muistaa ihmisten nimiä, mutta Larssonin kirjoista muistan hyvin sivuhenkilötkin. Varmaan siksi, että hän oli niin taitava henkilökuvaaja.”

Smirnoffin ensimmäinen Millennium-romaani ilmestyy ruotsiksi marraskuussa. Käsikirjoituksen pitää olla valmis elokuun loppuun mennessä.

Hyvin sujuu. Ei mainittavia tuskia.

Kustannussopimus kattaa kolme romaania, ja jälkimmäistenkin synopsikset on tehty. Kaikki avaus­osan asiat eivät tule ratkeamaan sen lopussa, joten voi tosiaan puhua sarjasta.

Tarkoitus on julkaista sen osat kahden vuoden välein. Jos Smirnoffin pitää kiertää paljon maailmalla markkinoimassa niitä, hitaampikin tahti käy.

Hän kertoo palaavansa omissa Millenniumeissaan paljon alkulähteille. Lagercrantzin luomuksia hän ei ole edes lukenut.

”Jotakinhan Larssonin henkilöille täytyy tehdä, kun heidän elämänsä jatkuu. Lisbeth on minusta vähän liikaa sankari ja turhan vähän ihminen. Joten laitan hänet ottamaan, erinäisistä syistä, vaivoikseen teinin – joka on Niedermannin tytär.”

Niedermann on Larssonin Tyttö joka leikki tulella -romaaniin (2006) järkälemäinen toimintatorpedo. Se kammotus, joka ei tunne ollenkaan kipua. Ja joka tekee parhaansa tappaakseen Lisbethin.

Stieg Larssonin tapainen yhteiskuntakritiikki saa ilman muuta sijansa myös Smirnoffin Millenniumeissa. Ne sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin, jossa on käynnissä valtavia teollisuusinvestointeja.

”Miljoonien mukana tulevat myös rikokset.”

Vanhoja natseja ei enää tarvita konniksi, kun nykynilkkejä piisaa, ties vaikka nimenomaan lapiolla hoidettavaksi.

Pahiksista on Smirnoffin mukaan kiva kirjoittaa, koska väkivalta on suuri, vaikea ja tavattoman kiintoisa aihe.

”Jotenkin sitä pitää ymmärtää.”

Hän tarkoittaa psykologista väkivaltaa, vallankäyttöä yleensä sekä uhkaa, joka voi vaikuttaa jopa pahemmin kuin itse teot.

Sekä ennen muuta väkivallan määrää, johon ihmiset kykenevät toisiaan kohtaan. Se hämmentää ja hirvittää.

”Harrastin itse karatea monta vuotta. Hallitsemillani tekniikoilla voi helposti tappaa ihmisen, mutta en ikinä pystyisi sellaiseen. On kuitenkin ihmisiä, jotka nauttivat surmaamisesta.”

”Juuri tämä on kiintoisaa: väkivallan tutkiminen pohjia myöten.”

Kyse on siis ihan muusta kuin veri­kekkeri­kuvaston loihtimisesta yleisön viihteeksi.

Äkillisesti kuolleen Larssonin miljoonien arvoisia tekijänoikeuksia hallinnoivat hänen isänsä ja veljensä. Aiemmin vaikutti siltä, että vainajan etiikan vaaliminen ei kiinnostanut heitä, tulojen maksimointi kyllä.

”Viihdyn hyvin Suomessa”, Smirnoff sanoo. ”Etenkin pohjoisessa. Jos en asuisi Ruotsissa, asuisin Suomessa.”

Jo hyvän aikaa kaksikkoa on edustanut kirjallisuusagentti Magdalena Hedlund, eikä ainakaan Smirnoffilla ole ollut mitään ongelmia. Hän sai vapaat kädet.

”Minun haasteeni on luoda Millennium-romaaneistani kunnon kirjallisuutta niin kuin Larsson pystyi luomaan omistaan.”

Toiminnan vikkelä tahti kuuluu hänelle olennaisena osana laadukkuuteen, kuten jo Jana Kippo -trilogiassa on jo havaittu.

Saattaa hyvin käydä niin, että Janan tarina jatkuu, kun Smirnoff vapautuu Millennium-projektista. Hän haluaa nähdä, miten Jana selviää loppuelämässään.

”Rakkaudessa Jana on huonoin, pelkää parisuhteita, koska hänen on vaikea luottaa kehenkään. Hänessä olisi vielä vaikka kuinka paljon kirjoitettavaa.”

Sarjan päähenkilön kokemukset eivät ole kirjailijan omia kokemuksia, mutta tuntumaa Janan poukkoiluun riittää:

”Olen itsekin tehnyt parisuhteissa ratkaisuja, joita en välttämättä oikein ymmärrä. Silti jokainen siirto on vienyt askeleen eteenpäin, jonnekin, toisenlaiseen, ei välttämättä parempaan, vaan kuitenkin johonkin sellaiseen, jonka piti tapahtua. Sellaiseen, jota ei ole voinut välttää.”

Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pysyvät yhdessä parisuhteessa koko elämänsä.

”He taitavat pitää suurena kunniana sitä, että eivät ole eläneet.”

Joten kyllä, Smirnoff kulkee Strindbergin ja Paasilinnan elämän­kokemus­linjoilla, jopa pontevammin kuin herrat itse.

”Haluan ymmärtää syvyyttä ja pimeyttä. Se on vähintään yhtä tärkeää kun valoisuuden näkeminen. Ja rakkaus, tuota noin, se on monimutkaista.”

Karin Smirnoff

  • Syntynyt 1964 Uumajassa. Asunut Västerbottenissa pohjoisessa sekä Tukholman lisäksi eri puolilla Ruotsia, nykyisin pääosin Skånessa.

  • Kouluttautunut valokuvaajaksi. Opiskellut muun muassa luovaa kirjoittamista.

  • Työskenteli toimittajana 2003–12, monta vuotta myös kotiavustajana sekä sahatavarayrityksen toisena johtajana.

  • Jana Kippo -trilogia ilmestyi 2018–2020. Ensimmäinen osa Lähdin veljen luo ilmestyi Outi Mennan suomennoksena viime vuonna ja toinen osa Viedään äiti pohjoiseen helmikuussa. Kolmas osa Sitten menin kotiin saadaan syksyllä.

  • Valittiin viime vuonna Stieg Larssonin Millennium-sarjan jatkajaksi David Lagercrantzin jälkeen. Ensimmäinen sovituista kolmesta trilleristä ilmestyy marraskuussa. Suomeksi se ilmestyy syksyllä 2023 WSOY:n kustantamana.

  • Romaani Socker­ormen (2021) kuvaa kolmen lapsen ja musiikinopettajan ystävyyttä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat