Erityisluokilla työskennelleen Hanna Arvelan romaanin avulla kannattaa päivittää tietojaan koulumaailmasta: Sen perusteella peruskoulu kaipaisi remonttia

Hanna Arvela kuvaa hauskasti erityisluokan monikulttuuristen oppilaiden hölmöilyjä yhden syyslukukauden verran.

Hanna Arvela osoittaa, että erityisluokka on joillekin lapsille jopa turvallisempi paikka kuin koti.

30.4. 11:53

Romaani

Hanna Arvela. Ihmeperhe. Tammi. 300 s.

Yksityiset kokemukset muuttuvat helposti yleiseksi totuudeksi, kun puhutaan koulusta. Kiistaton tosiasia on kuitenkin se, että peruskoulu alkoi levitä pohjoisesta etelään syksyllä 1972.

Pisa-tulokset ovat kertoneet menestyksistä, kouluviihtyvyysmittaukset epäonnistumisista.

Viimeksi koulusta on kirjoittanut Iida Rauma Hävitys-romaanissaan. Se on omaelämäkerrallinen tapauskertomus sosiaalisesta helvetistä.

Mediataiteilija Hanna Arvelan toisessa romaanissa nimeltä Ihmeperhe kurkistetaan peruskouluun erityisluokan oppilaiden ja opettajien silmin. Takakansitekstin mukaan Arvela on toiminut sijaisopettajana erityisluokilla.

Ulkopuolinen haistanee homeen herkemmin kuin siihen jo turtuneet. Kaunokirjailijalla on lupa myös liioitella ja kärjistää.

Saarivuori on fiktiivinen lähiö, jonka ”lähikouluun on sysätty tuhat monista eri syistä apua tarvitsevan perheen lasta vailla asianmukaista resursointia”.

Aikapommista huolimatta Arvela kuvaa hauskasti erityisluokan monikulttuuristen oppilaiden hölmöilyjä yhden syyslukukauden verran. Lapset puolustavat kotiensa arvomaailmaa ja yrittävät ymmärtää aikuisten aikeita.

Uskonnot, kielet, ihonvärit ja ruoat törmäilevät 11–12-vuotiaden puheissa. Ibrahim selittää, ettei hän voi syödä sianlihaa, koska ”possut kylpee mudassa”.

”En mä sitä nahkaa syö”, puolustautuu Raivo, jonka isä on virolainen ja äiti marokkolainen.

Poika jatkaa: ”Pekoni on ku sipsiä, mut parempaa, koska se on tehty lihasta, äijämätöstä! Mun faija sano, et se on kielletty Koraanissa vaan siks et se on niin hyvää, et ihmiset saattaa unohtaa Jumalan ku ne syö sitä.”

Mutta oppilaiden kinasteluja ja tappeluita kehystää todellinen tragedia. Se tuo mieleen Matteuksen evankeliumin sanat ”kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”.

”Miksi apu saapui vuosia, sukupolvia liian myöhään?” kyselee Arvela.

Ihmeperhe on koululuokka, joten perheen ja koulun rinnastaminen on koko romaanin ydin. Yleensähän koulua verrataan vankilaan tai muuhun yhteiskunnan kontrolloimaan laitokseen, joka säännöillään ja rangaistuksillaan rajoittaa yksilönvapautta.

Arvela osoittaa, että erityisluokka, ihmeperhe, on joillekin lapsille jopa turvallisempi paikka kuin koti. Romaanin valoisin hahmo on Marge, virolaistaustainen kouluavustaja, joka tekee työtään sydämellään. Hän kuuntelee ja välittää.

Vanhemmilla näitä kykyjä ei aina ole, eikä niitä ole koulun uudella erityisopettajallakaan, joka kuitenkin on tällä kertaa pätevä ja kokenutkin.

Hän vain ei saa tehdä rauhassa kasvatus- ja opetustyötään. Lapsille varattu aika kuluu vanhemmille, lastensuojeluviranomaisille ja poliisille soittelemiseen. Erityisopettaja tehtailee lausuntoja tukitoimia tai ryhmäsiirtoja varten. Ratkaisevalla hetkellä vanhemmat asettuvat poikkiteloin tai rahat loppuvat.

Opettajaa rassaavat myös opetussuunnitelman ylimitoitetut tavoitteet. Meneillään on ilmiöoppiminen. Tutkimuskohteeksi on valittu ihminen, ei sotapelejä tai kauhuleffoja kuten oppilaat olivat ehdottaneet.

Mahmoudin mielestä ihmisilmiö on ”tsägäl joskus mielenkiintoista”, kun opettaja opettaa heille ”jotain oikeesta elämästä”.

Yhteisiä sääntöjä laaditaan ja paras porkkana niiden noudattamiseen on erityisopettajan lupaus viedä joukkonsa Fazerin karkkitehtaalle. Hän pitää lupauksensa toisin kuin monet lasten vanhemmat. Ande antaa suoraa palautetta: ”Stay as my teacher!”

Mutta erityisopettaja ei halua sitoutua yhteen työpaikkaan kuin korkeintaan vuodeksi kerrallaan. Hän ei kestä pahoinvoivia lapsia eikä nöyristeleviä kollegoita.

Opettajat vastailevat hyvinvointikyselyihin, mutta käyrät kielivät pahoinvoinnista. Rehtori tarjoaa lääkkeeksi työnohjausta tai mindfulnessia.

Arvelan romaani on sujuvasanainen ja helppolukuinen. Sen avulla kannattaa päivittää tietojaan koulumaailmasta. Mutta se on myös tendenssiromaani kuten Rauman Hävityskin.

Viisikymppinen peruskoulu taitaa kaivata isoa kuntoremonttia ja perusteellista elämäntapojen muutosta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat