Niin tiheää soivaa risuaitaa ei olekaan, etteikö Susanna Mälkki selvittäisi sitä suvereenisti – Kanta­esityksenä kuultu Sampo Haapamäen teos pilaili hullun­hauskasti

Camilla Nylundin valoisa sopraano leijaili Richard Straussin Neljässä viimeisessä laulussa säteilevän hurmion vallassa.

Susanna Mälkki, Sampo Haapamäki ja Camilla Nylund

28.4. 13:02

Klassinen

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 27.4. Susanna Mälkki, kapellimestari, Camilla Nylund, sopraano. – Haapamäki, Richard Strauss.

Viime viikolla Perttu Haapasen tilausteos at the Kármán line sai kantaesityksensä RSO:n konsertissa. Mielikuvituksekkaasti soivan teoksen nimi avautuu ilman selityksiä vain fysiikan asiantuntijoille, jos heillekään.

Sampo Haapamäki ei ollut keksinyt yhtään helpompaa nimeä omalle uutuudelleen, HKO:n tilausteokselle Historia, Seitsenlapsuksinen parodia.

Jos nimen luki huolimattomaksi, saattoi nimen lapsukset ymmärtää lapsiksi eli seitsenlapsiseksi parodiaksi. Siinä sitten olikin ihmettelemistä.

Helpoksi Haapamäki ei tee teoksensa kuuntelemista, sillä Historia syöttää viidessätoista minuutissa viitteitä yli 80 klassikkoteokseen.

Kuulija tunnisti hermostuneessa vilinässä tuttuja teemoja, mutta jos jäi miettimään niiden alkuperää, tipahti heti kyydistä. Muistin pitäisi toimia salamannopeasti.

Historiaa voisi pitää rasittavana aikamatkasurffailuna ja bongailutestinä, ellei se olisi niin hullunhauska orkesterisirkus. Haapamäki käyttää nopeassa vauhdissa maksimaalisesti ja villisti pilaillen suuren orkesterin kaikkien sektioiden tehoja.

Jos säveltäjä ajattelee länsimaisen musiikin historiaa, hänen päässään alkaa varmasti kuhista kaoottisesti suuri määrä erilaisia teemoja. Haapamäki on teknisesti erittäin taitava säveltäjä, ja hän on koodannut Historiaansa ohjelman tai eräänlaisen algoritmin, jolla on pistänyt musiikillisen datatulvan matemaattiseen, joskin usein näennäisen sattumanvaraiselta kuulostavaan järjestykseen.

Susanna Mälkki oli oikea kapellimestari johtamaan orkesterinsa Historian kantaesityksessä sen hirmuisen soivan ryteikön läpi. Niin tiheää modernistista soivaa risuaitaa ei olekaan, etteikö Mälkki selvittäisi sitä suvereenisti.

Kun Richard Straussin Vier letzte Lieder alkoi soida Haapamäen melskeisen sävelsopan jälkeen, mieli sai levätä ja tuudittautua elegiseen rauhan tunteeseen.

Strauss jätti viimeisessä, 1947–48 syntyneessä teoksessaan lempeästi kirkastuneet jäähyväiset maailmalle ja sen kauneudelle, ilman tuskaa ja kalvavaa surua.

Camilla Nylundin kaunis ja valoisa sopraano liiteli ja leijaili autuaasti säteilevän hurmion vallassa, pakottomasti ja luonnollisesti, kuin spontaanisti melismoihin kaartuen. Yhtä luonnollisesti Susanna Mälkki loihti Straussin pehmeästi virtaavan, salaperäisin harmonioin kimmeltävän, täydellisen orkesterikudoksen.

Straussillla on jännittävimpiä ja värikkäämpiä orkesterirunoja kuin Kuolema ja kirkastus, mutta hyvästijättö ja kuolemanläheisyys yhdistivät konsertin kahta Strauss-teosta. Im Abendrot -laulun lopussa häivähtää Kuoleman ja kirkastuksen rakastettu pääteema.

Kuolema ja kirkastus valmistui 1888–89. Sen voi kokea 1800-luvun lopun elämänväsymyksen ilmentymäksi, joka kirkastuu lopussa kuolemanjälkeiseksi hymnimäiseksi taivasnäyksi.

Mälkki maalaili lämpimästi hohtavia, leveästi virtaavia sointipintoja.

Kuolinkouristuksia Strauss kuvailee teoksessaan jopa kliinisen tarkasti, mutta ne kannatti ehkä ottaa dramaattisina kontrasteina, eikä pikkutarkkana kurkistuksena kuolinvuoteen äärelle.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat