Showtanssin huolettomuus, Elokapinan anarkistisuus ja työväenluokan määritteleminen yhdistettiin: Tuloksena on taide-eliittiä korventavaa parodiaa

Samuli Emery ja Jessica Piascki toimivat esityksessään tapahtumanjärjestäjinä, eivät esiintyjinä.

Samuli Emery To be brutally honest -teoksessa.

5.5. 15:52

Nykytanssi

To be brutally honest. Ensi-ilta Zodiakin stagella 4.5. Tapahtumanjärjestäjät Samuli Emery ja Jessica Piascki, animaatiotaiteilija Antti Kemppainen, äänitaiteilija Aino Ojala, mentorit Eetu Viren ja Laura Lehtinen.

Mitä saadaan, kun yhdistetään showtanssin huolettomuus, Elokapinan anarkistisuus sekä nykypäiväisen työväenluokan määritteleminen yhteen ja samaan esitykseen?

Ainakin taide-eliittiä korventavaa parodiaa, akuuttia maailmantuskaa sekä yhteisön vilpitöntä iloa. Saadaan tapahtuma, jossa jaetaan shotteja, rahaa ja rakkautta ilman vastapalvelusten vaadetta.

Muun muassa nuortenohjelma Summerista tuttu koreografi Samuli Emery sekä tanssitaiteilijaksi Taideyliopistosta vastikään valmistunut Jessica Piasecki ovat kumpikin nuoresta iästään huolimatta jo kokeneita opettajia. Puhtaimmillaan opettamisessa keskitytään ihmisen henkiseen kasvuun. Se on iloinen päämäärä itsessään.

Juuri sen kaltaiselle jaloudelle virittyy heidän teoksensa To be brutally honest, jossa Emery ja Piascki toimivat tapahtumanjärjestäjinä, eivät esiintyjinä. Julkisuudesta on tullut tärkeää pääomaa nykypäivänä, joten sen(kin) tarjoamasta vetoavasta narsismista luopuminen on To be brutally honestin ytimessä.

To be brutally honest on nurinperin käännetty teos, joka alkaa pitkällä teosta analysoivalla jälkikeskustelulla. Loppukeskustelu käydään siis ennen kuin teosta on kukaan nähnyt.

Tekijät Samuli Emery ja Jessica Piasecki kertovat oman esityksensä lähtökohdista, asettuvat itse moninaisiksi katsojiksi ja kommentaattoreiksi ja käyvät myös omaa sisäistä dialogiaan yleisön edessä.

Miten taiteilija voisi alistua tekemään pelkkää viihdettä tässä maailman tilanteessa? Tai miten hän voisi tyytyä pelkkään itseilmaisuun, kun sellainen ei ole mahdollista suurimmalle osalle maapallon ihmisistä nyt, saati ilmastokatastrofien runtelemassa tulevaisuudessa?

Taide-elämän valkoisuus ja keskiluokkaisuus on todellisuutta myös siellä, missä yritetään tehdä jotain radikaalimpaa, kuten lukea bell hooksia. Niin. Miten jazztanssi ja nykytanssi, jotka ovat alun perin olleet juuri kapinallisia toisenlaisessa ruumiillisuudessaan ovatkin muuttuneet niin hienostelevaksi puuhasteluksi?

Keskustelun jälkeen on keikka.

Keikalla tekijöiden sisäänpäin kääntynyt energia muuttaa suuntaa totaalisesti. He asettuvat jammaamaan, säihkyvät hyppiessään, liittävät tietokonepelihahmojen kulmikkaan akrobatian villiin kiehnäämiseen. Visuaalisuus nappaa niin manga-sarjakuvasta, tietokonepeleistä ja lasten animaatioista. Kappaleiden tekstit ovat pöhkön naiiveja, mutta eivät sentimentaalisia.

Tämä on Brechtiä 2.0. eli maailman näkemistä kuin ensi kertaa juuri tänään. Kapitalismi riistää nykyään kaikkien ihmisten koko persoonallisuutta – siitä löytyy linkki eri alojen ja erilaisten ihmisten välille taistelussa riistoa vastaan. Taide yhteisenä ilona on tärkeämpää kuin taide oman uran rakennuspalikkana.

Teos rikkoo taidelaitoksen koneiston normaalin kierron. Vähän samoin kuin Elokapina pysäyttää liikenteen. Haastajilla ei tietenkään ole vastauksia kaikkiin heidän kritisoimiinsa asioihin. Mutta eikö juuri status quon jos minkä pitäisi kyetä ottamaan juuri sellainen kritiikki vastaan? To be brutally honest imaisee jokaisen paikalle tulleen väkevään flowhunsa mukaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat