Kesällä Flow’hun saapuva australialais­bändi taistelee nykyistä popnormistoa vastaan järkyttävän pitkillä proge­sovituksilla – silti se kiertää maailman trendifestivaaleja

King Gizzard & The Lizard Wizard sekoittaa estottomasti tyylejä ja kulkee Frank Zappan jalanjäljissä, kirjoittaa Joonas Lahtinen.

King Gizzard & the Lizard Wizard esiintyi Coachella-festivaaleilla Kaliforniassa 22. huhtikuuta. Etualalla yhtyeen keulahahmo laulaja-kitaristi Stu Mackenzie.

26.4. 14:05

Rock / Albumi

King Gizzard & The Lizard Wizard: Omnium Gatherum. KGLW.

★★★★

Elokuussa Flow-festivaaliille saapuva King Gizzard & The Lizard Wizard jatkaa Frank Zappan jalanjäljissä. Musiikkia australialaisbändiltä tuntuu tulevan niin paljon, että fanit ehtivät vasta vähän sulatella edellistä. En ylläty vaikka kesän keikalla bändin solisti Stu Mackenzie silti kysyisi, että haluaako yleisö kuulla jotain uutta ja julkaisematonta.

Tasan 80-minuuttinen Omnium Gatherum tarjoaa revittelevää psykerokkia, mutta myös paljon muita genrejä tungettuna samaan puristusprässiin. Bändiä on nykyisellään vaikeaa lokeroida mihinkään alalajiin, sillä Kuningas Gizzard kokeilee vaivattomasti kaikkea jazzista metalliin ja mikrotonaalisten asteikoiden koukeroihin.

Albumi vaikuttaa hiukan etupainotteiselta, kun singleiksi valitut levyn tähtihetket Magenta Mountain ja The Dripping Tap ovat heti alussa.

The Dripping Tap on 18-minuuttinen progejysäytys, joka kuvailee yhteiskuntamme vuotavana hanana, jota ei noin vain sammuteta. Ei jumalien eikä maailman hallitsijoidenkaan toimesta.

Laulaja Mackenzie toimii kuin yhtenä efektoituna kitarana psykepumpun päällä ja kesän festarihurmos Suvilahdessa on jo nyt aistittavissa.

Magenta Mountain jatkaa rytkettä diskompaan suuntaan, väkisinkin muistuttaen toista australialaista pitkätukkabändiä, Tame Impalaa. Lyriikat liikkuvat kuitenkin väkevämmin psykedelian parissa. Mackenziellä on kyky pitää kuulija hyppysissään ilman, että hänen tarvitsee tarjota suoria vastauksia siihen, mistä puhutaan.

Mackenzien tarina johdattaa dystopiaan, tapahtuneen ekokatastrofin äärelle. Meret ovat kuivuneet ja jäljellä on vain aistiharhoja purppuran värisestä vuoresta.

Yhtyeelle on tyypillistä revetä pitkiin instrumentaaliosuuksiin, ja soitto kuulostaa siltä, että soittajilla on hauskaa. Nyt kuitenkin turhautuminen ja ahdistus kuuluvat sanoista ja soitosta paljon puhuvasti ja nyky-yhteiskuntaa kritisoiden. Vakavuus yhdistettynä mystisiin ja pahaenteiseenkin sävellykseen tuo uutta kirjoa King Gizzardin liskoihoon.

Mielenkiintoinen Evilest Man tarttuu Robert Murdochiin, australialaiseen mediamoguliin, johon bändi viittaa kaiken pahan alkuna ja juurena. Kappaleessa on jälleen vahva dissonanssi kepeän sävellyksen ja poliittisen lyriikan välillä. ”Murdochian” on nerokasta nykykielen venyttämistä.

The Grim Reaper on jopa räppiä, joka on puettu bändille ominaiseen huilurockiin. Jethro Tull kohtaa Gorillazin ja se jos joku kutittelee mahanpohjassa.

Joku voisi väittää, että jatkuva julkaiseminen tarkoittaisi hutilointia ja ideoiden terän tylsymistä. Liskovelhojen kohdalla tuntuu, että nimenomaan jatkuva paahtaminen on hionut yhtyeen soundin helpommin lähestyttäväksi sekä yksinkertaisen kauniisti soivaksi kokonaisuudeksi.

Omnium Gatherum on silti jopa progealbumiksi hiukan liian pitkä pysyäkseen kokonaan mielenkiintoisena. Persistance ja Presumptuous tuntuvat kappaleilta, jotka on rakennettu näppärän vaikean sanan ympärille ilman suurempaa päämäärää.

Pari metallirykäisyä, Predator X ja Gaia, tuntuvat kuuluvan eri kokonaisuuteen. Toisaalta bändi on vakiinnuttanut itsensä koko länsimaisen, oikeastaan myös muunkin musiikin läpikahlaajana, joten vähempää tyyliyhdistelyä on kai turha odottaakaan.

Loppupuolen Red Smoke onnistuu purkamaan Australian metsäpalotilannetta koskettavasti The Doorsiakin mukailevan urkusovituksen saattelemana, ja Candles ja The Funeral päättävät maallisen matkan synkeään tunnelmaan. Politiikka on ruvella, metsät palavat, ja ihminen on edelleen yhtä avuton pelastamaan palloa.

The Funeralissa tuntuu kuin kuulija laskettaisiin Ganges-virtaan epätoivoisen vaelluksen päätteeksi. Kappale tuntuu lopulta vapauttavan levyn painolasteista.

King Gizzard taistelee musiikkimaailman pop-normistoa vastaan järkyttävän pitkillä progesovituksilla ja sekavilla genrevaihdoksilla. Yhtyeellä on silti olemassa helposti lähestyttävä viitekehys. Vaikutelma syntyy esimerkiksi selkeästä miksauksesta, joka kulkee räpin kautta metalliin kuulostamatta silti keltään muulta kuin juuri bändiltä itseltään.

Bändi ei ole millään mittarilla tyypillinen nykyajan menestystarina, mutta tunnistettavat melodian kulut, iskevät poliittiset lyriikat sekä suuret kontrastit, jopa musiikillinen huumori, tekevät bändistä Flow’n, Coachellan ja Pukkelpopin kaltaiset trendifestarit kiertävän poppoon.

Musiikin sanoma on myös ilmastoahdistuneille, luonnontieteistä ja joogasta kiinnostuneille nuorille kuin uusi tuulahdus 70-lukua lovemmin äänitettynä ja miksattuna, polleampana. Omnium Gatherum on kuin kokoontuminen musiikilliselle tripille, jonka pohjana on australialainen bändiperinne, mutta mukaan on lyöty koko maailman kirjo musiikkia. Aiemmin välillä kevytkenkäiseltä kuulostanut bändi on tehnyt tähän asti ehkä eheimmän kokonaisuutensa. Kiertueen aikana se on tiivistynyt hyvään livekuntoon, joten keikka Helsingissä kaikessa kesäillan väriloistossa osuu otolliseen aikaan.

Rap / single

Gettomasa: 500 hevosta. PME. ★★

Gettomasa eli Aleksi Lehikoinen räppää uudella singlellään kolmannen kerran autonsa moottorin hevosvoimamäärästä. Edellisen albumin singlelohkaisun Flanellei lisäksi samaiset hevoset mainittiin myös Elastisen Mähän sanoin -biisissä Gettomasan osuudessa.

On sanomattakin selvää, että auto on Gettomasalle tärkeä, ja sillä on jonkin sortin symbolinen arvo. Diplomaatti-albumin seitsemästä kappaleesta neljässä puhutaan autoista.

500 hevosta alkaa räpkliseillä, henkseleiden paukuttelulla niin autoista kuin naisistakin, mutta kappaleen loppupuolella tapahtuu jotain kiinnostavaa, kun Gettomasa löytää itseironian ja ikään kuin keskustelee jo valmiiksi kriitikoidensa kanssa siitä, että hänellä ei olisi muuta puhuttavaa kuin autot.

Vaikka Gettomasa on tällä hetkellä Suomen menestyvimpiä räppäreitä ja suvereenisti kulttuuria läpi opetellut virtuoosi, on ulosanti yllättävän yksipuoleista. Taidot riittäisivät johonkin oikeasti vaikuttavaankin.

Pop / Single

PinkPantheress ft. WILLOW: Where you are. Parlophone. ★★

Pinkpantheress oli viime vuoden puhutuimpia tulokkaita, ja Where You Are on sen ensimmäinen single to hell with it -debyyttialbumin jälkeen.

Tiktokista suursuosioon noussut PinkPantheress on tuonut pop-kentälle tuulahduksen menneestä. Brittiläisen garagen ja drum & bassin yhdistely naivistisiin pop-lyriikoihin upposikin post-milleniaaleihin kuin veitsi sulaan voihin. Videopalvelussa ensin esitellyt pätkät julkaistiin Spotifyssa kokopitkinä versioina ja jo valmiina somehitteinä.

Uudella singlellä Where You A re Pinkpantheress ei itse tarjoa mitään ensimmäisestä levystään poikkeavaa, ja fiittaaja WILLOW eli Willow Smith kuulostaa olevan kuin väärässä biisissä. Naislaulajan honottava tulkinta tuo mieleen Machine Gun Kellyn tai Papa Roachin, joista kumpikin olisi ollut ihan yhtä karmea valinta tukemaan kevyttä fiilistelevää garagebiittiä.

Metalli / Albumi

Lähiöbotox: Itä-Metal. Deggael. ★★★★

Lähiöbotoxin mikin varressa kuullaan komediakaksikkoa Seksikäs-Suklaa eli Luyeye Konssi ja Dosdela eli Hanad Hassan, jotka onnistuvat bändin keulakuvina ottamaan klovnin naamarit hämmentävän onnistuneesti pois päästä.

Itä-Metal on tyylipuhdasta ja hyvin soitettua metallia, mutta vaikutuksen tekee varsinkin lyriikoiden näkökulma lähiönuoren arkipäivään. Inhorealistiset tulevaisuuden näkymät, alkoholismi ja jengiytyminen tulevat käsitellyiksi uudessa kontekstissa. Mieheltä toiselle maalaa osuvasti kuvaa maailmankuvan muuttumisen hitaudesta.

Lähiöbotox on tehnyt hyviä kommentaareja yhteiskunnasta toki aiemminkin, mutta Itä-Metalilla scream-tyylillä laulettu lyriikka on nyt eheämpää kuin ennen.

Sävellykset liippaavat melko lähellä toisiaan esimerkiksi Lähiöni tuote ja Paha silmä -biiseissä, mutta levyn formaatissa hardcore-metalli saakin pumpata tasaisena mattona, johon tässä tapauksessa räpätään päälle.

Rap / Albumi

Pusha T: Its Almost Dry. Good Music / Def Jam. ★★★

Jenkkiräppärin uusi albumi julkaistiin nimekkäiden tuottajien ja fiittaajien saattelemana. Levystä on Spotifyssä jopa erilliset versiot, joissa levyn tuottajien, Kanye Westin, nykyiseltä nimeltään Yen, ja Pharrell Williamsin kappaleet ovat peräkkäin kuin kilpailuna Ye vs Pharrell ja Pharrell vs Ye nimillä. Erikoinen promotempaus kertoo, että itse artistiakin suuremmat nimet ovat levyn tuotantovastuussa. Pusha T eli Terrence Thornton on tehnyt molempien artistien kanssa yhteistyötä jo vuosikymmeniä.

Vertailussa Yen sämpläystaidot tarjoavat kiinnostavampia kontrasteja ja laulupätkiä. Dreamin of the Pastissa sämplätään Donny Hathawayn sielukasta versiota John Lennonin Jealous Guysta. Donnyn menneestä haaveilu ja Pusha T:n menneisyys huumeiden myyjänä luovat kiinnostavan ja mahtipontisen vuoropuhelun.

Pushan räppäys on taidokasta ja flow sujuvaa, mutta räppäri takertuu lopulta omiin turvallisiin sanaleikkeihinsä huumeslangin ja sivistyssanojen välillä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat