Tarpeellinen, merkillinen ja erikoinen muistutus, että kaikki esikoisromaanit eivät ole kirjailijan omasta elämästä

Katharine Kilalean teoksessa kielen kehitys on tarinaa kiinnostavampaa.

Katharine Kilalean romaani julkaistiin alun perin kolmessa osassa The Paris Review’n eri numeroissa, ja lopulta yhtenä kirjana vuonna 2018.

17.6. 14:03

Romaani

Katharine Kilalea: Ok, herra Field (Ok, Mr. Field). Suom. Erkki Vainikkala. Poesia. 193 s.

Katharine Kilalean (s. 1982) ensimmäistä romaania lukiessa tulee tunne, että kirjoittaja leikittelee esikoiskirjojen lukemiseen liittyvien oletusasetusten kanssa. On se sitten tietoista tai ei.

Kilalea on Etelä-Afrikasta kotoisin oleva kirjailija, joka on sittemmin asettunut Lontooseen. Hän debytoi runoilijana vuonna 2009 teoksellaan One Eye’d Leigh.

Ok, herra Field julkaistiin alun perin kolmessa osassa The Paris Review’n eri numeroissa, ja lopulta yhtenä kirjana vuonna 2018. Nyt se on ilmestynyt Erkki Vainikkalan suomentamana, sisältäen myös kääntäjän kiinnostavat ja analyyttiset jälkisanat.

Runouteen keskittyvä Poesia julkaisee käännösproosaa vain vähän. Parin vuoden takainen, silmiä hivelevä Judith Schalansky -käännös Kaukaisten saarten Atlas, oli täysosuma taiteellisesti sekä esteettisesti. Ok, herra Field sopii myös kustantamon eetokseen.

Kilalean romaani on kirjoitettu minämuodossa. Kertoja on muuttanut Lontoosta Kapkaupunkiin, eli toisin päin kuin Kilalea omassa elämässään.

Kirjan sävyssä on samaa kuin Rachel Cuskin omaelämäkerrallisessa Ääriviivat-trilogiassa tai Patti Smithin viimeaikaisissa omaelämäkerrallisissa teoksissa, joissa korostuu esimerkiksi minäkertojan ulkopuolisuus ympäristöönsä nähden.

Ilman etukäteistietoja lukija ei voi tietää alussa varmaksi, että kertoja on nimenomaan herra Field. Kieli ei tuota sukupuolta välittömästi esiin, ja se on yksi kirjan kiinnostavimpia piirteitä. Sukunimi Field mainitaan ensimmäisen kerran suorasti ja ohimennen vasta loppupuolella.

Alkaa olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus, että esikoisromaani on omaelämäkerrallinen. Viime vuosina omaelämäkerrallisuus on korostunut kirjojen markkinoinnissa: jos teoksessa on edes hitunen kirjailijan omaa elämää, se muistetaan mainita.

Ok, herra Field on ihan tarpeellinen muistutus, että kaikki esikoisromaanit eivät ole kirjailijan omasta elämästä.

Herra Field on konserttipianisti, joka murtaa onnettomuudessa ranteensa, ja ura on siinä hetkessä ohi. Hän ostaa vakuutusrahoilla itselleen ja vaimolleen Mimille Kapkaupungissa sijaitsevan Le Corbusier’n Villa Savoyen kopion, joka tunnetaan myös nimellä Veden Tutkimisen Talo.

Yhtäkkiä Mim lähtee jättäen taakseen kirjeitä.

Field alkaa muuttua kertomuksen edetessä pikkuhiljaa yhä harhaisemmaksi. Hänelle muodostuu pakkomielteinen suhde Veden Tutkimisen Talon rakentaneen Jan Kallenbachin leskeen Hannah Kallenbachiin. Field alkaa tiirailla Kallenbachia ikkunan takaa.

Kolmen vuodenajan mukaan jaettu ja vajaan parinsadan sivun teoksen tarina on fragmentaarinen. Paljon jätetään kertomatta ja lukijan täydennettäväksi.

Tarinassa voidaan hyppiä, koska varsinaista juonta ei ole. Kliimaksia tai katharsista voi etsiä muualta.

Jos romaanista jonkin sanoman tai teeman haluaa löytää, niin se olisi yksinäisyys ja ihmismielen horjuminen tukipilareiden pettäessä: niin työ kuin parisuhde menevät pilalle. Lopulta Field kaappaa itselleen koiran, jonka kylkeen hän voi käpertyä.

Ok, herra Fieldin merkitys on enemmän esteettisessä leikissä. Herra Field tarjoaa kehykset, joiden sisällä operoida. Hänellä itsellään on myös erikoinen talo, joka antaa sopivat puitteet etääntymiselle.

Romaanin visuaalisesti voimakas miljöö arkkitehtuurinäytteineen ja eri taideteoksineen antaa tilaa ekfrasikselle, taiteen kuvaukselle ja kielellistämiselle.

Erityisesti esteettistä leikkiä on lukijan ja kertojan välisessä suhteessa.

Aluksi lukijan sympatia on soittokykynsä menettävän ja analyyttisen tuntuisen kertojan puolella, kun tätä vielä pilkataan konsertin jälkeen. Lukija joutuu punnitsemaan suhdettaan uudestaan myöhemmin, kun Kallenbachin lesken vainoamisen ja koiran varastamisen kaltaiset temput alkavat.

Fieldin outoutta ei erikseen alleviivata lukijalle, vaan se tuotetaan silmien edessä luonnollisesti mutta hämmästyttävästi, kuin jokin lasiesine. Field on epäluotettava ja arvaamaton, mutta suvereeni toimija.

Sen verran merkillinen ja erikoinen debyytti on silti kyseessä, että se tuli aloitettua uudestaan, kun pääsi loppuun. Ihan vain pelkästään romaanin kiinnostavan kielellisen prosessin takia.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat