Kotimaista kirjallisuutta jo 35 vuotta haukkunut Markku Eskelinen on itse kehittänyt siitä entistä parempaa – paitsi nyt

Uudet ideat ovat vähissä ja arvostelun kohteet eläkkeellä Eskelisen esseekokoelmassa.

Kirjailija Markku Eskelinen sanoo Kolmen kehän sirkusta -kirjansa johdannossa kirjaa jäähyväisikseen kirjallisuusesseistiikalle.

14.5. 13:53 | Päivitetty 15.5. 8:05

Esseekokoelma

Markku Eskelinen: Kolmen kehän sirkus. Siltala. 447 s.

Kirjallisuudentutkija, kirjailija Markku Eskelinen on käynyt kamppailua kotimaisen kirjallisuuden taantumusta vastaan vähintään vuodesta 1987. Silloin julkaistiin hänen yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamansa esseeteos Jälkisanat. Sianhoito-opas, joka ennennäkemättömällä tavalla runteli Suomen kirjallista eliittiä Antti Hyrystä Georg Henrik von Wrightiin.

Viimeistään 2000-luvulla Jälkisanat muodostui kulttikirjaksi, joka kiersi kädestä käteen kirjallisuustieteen perusopintojen kurssilla kuin Pahkasika yläasteella. Von Wrightiä käsitellyt Lakritsipenis ja omenansyönnin ammattilaiset -essee huvitti erityisesti, vaikka en nuorena opiskelijana oikeastaan tiennyt, kuka tuo kuuluisaksi mainittu filosofi oli.

Parodia oli niellyt lähteensä, ja kuten kirjasta olin ymmärtävinäni, näin postmodernismin oli tarkoitus toimia.

Jälkisanoista lähtien Eskeliseltä on osattu odottaa kirjallisia hyökkäyksiä ja kokonaisten työurien lyttäyksiä. Kuvioon kuuluu, että Eskelinen asettaa kritiikkinsä kohteet niin kauaksi alapuolelleen – tietämättömyyden, omahyväisen arroganssin, oppimattomuuden tai korkeintaan hyvävelisuhteilla hankittujen akateemisten kannusten piiriin – että heidän työtään vastaan ei oikeastaan tarvitse argumentoida.

Yksi toistuva moitittava on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitos, jonka monet tutkijat edustavat Eskeliselle sisäänpäin käpertynyttä kirjallista impivaaralaisuutta.

Provokaattorin roolin alle on julkisuudessa usein jäänyt Eskelisen merkittävä panos erityisesti suomalaisen proosakirjallisuuden edistämisessä. Eskelinen on tinkimättä edistänyt kirjallista monimuotoisuutta niin teorian, kirjallisuushistorian kuin itse kirjallisuudenkin piirissä, ja tuonut esiin sekä toteuttanut elektronisen kirjallisuuden mahdollisuuksia jo 1990-luvulla.

Ilman vuonna 2010 perustettua Mahdollisen kirjallisuuden seuraa, jonka jäsenistä Eskelinen ulospäin näyttää aloitteellisimmalta, kotimainen proosakirjallisuus tuskin olisi niin monimuotoista kuin se tällä hetkellä on.

Jos Eskelinen ennen halusi olla kulttuurin aallonharjalla ja uuden äärellä hyvissä ajoin ennen muita, on hänen uudessa Kolmen kehän sirkus -esseeteoksessaan silmiinpistävää takertuminen menneisyyteen. Rajuimman hyökkäyksen kunnian saa kriitikko ja HS:n kulttuuritoimituksen ammoinen esihenkilö Pekka Tarkka, joka sentään on ollut eläkkeellä kohta neljännesvuosisadan.

Esseessä Mätämunan muistelmat 2 Eskelinen lukee Tarkan Onnen Pekka -muistelmateosta vastakarvaan ja päätyy ehdottamaan Tarkan väitöskirjan jälkikäteistä mitätöintiä.

”Vaatimaton ehdotus” perustuu seikkoihin, jotka Tarkka itse kirjassaan toteaa, eikä suinkaan ylpeillen: väitöskirjan tarkastajat olivat hänen ystäviään ja työtovereitaan, ja toinen heistä toimi myös vastaväittäjänä. Hymähdyttävästä tuokiokuvasta akateemiseen alennustilaan tulee Eskeliselle henkilökohtaisen koston väline.

Eskelinen sanoo Tarkan kertoneen hänelle tuoreeltaan tilanneensa Jälkisanoista ”murska-arvion, jonka jälkeen teistä ei enää kuulla”. Ollaan kuin mafiaelokuvassa, jossa nousukkaat horjuttavat klaanin herkkää tasapainoa. Mutta ennen pitkää myös don tulee vanhaksi…

On inspiroivaa, kun usein melko kädenlämpöiseltä alalta tuntuva kirjallisuudentutkimus herättää pysyviä intohimoja.

Eskelistä voikin suositella varauksetta yliopistoihin kirjallisuusteorian sisäänheittotuotteeksi. Vetoamalla ensin ihmisen alhaisempiin vaistoihin hän saa lopulta opiskelijan käyttämään luontevasti arkikeskustelussa adjektiiveja kuten ergodinen ja proseduraalinen.

Tarkka ei Eskelisen mukaan ”suostu tyytymään osaansa keskinkertaisena päivälehtiskribenttinä”, vaan esiintyy myös tutkijana. Eskelisen hierarkkisessa maailmassa kriitikot ovat tutkijoita ja kirjailijoita alempiarvoisia, vaikka jälkimmäistenkään edesottamukset eivät järin usein hurraahuutoja nostata.

Tyrmäyksensä jälkilöylyissä hän jaottelee suomalaiset kirjallisuuskriitikot viiteen eri aikakauteen jyrkän oikeistolaisista yliopistomiehistä nykyisiin ”prekariaatin ja identiteettipolitiikan” edustajiin, mikä osoittaa, että Eskelisenkin lukutaidolla on rajansa.

Eskelinen vastustaa poliittisesti värittyneitä aikakausitermejä, joita kulttuurintutkijat heittelevät pahaa aavistamattomien teosten päälle. Hänen mukaansa kirjallisuuden omat mahdollisuudet jäävät paitsioon ja kirjat lukematta, kun tutkijankammioissa spekuloidaan kapitalismin vaiheilla.

Ryöpytystä saavat osakseen, aiheestakin, esimerkiksi marxilainen kulttuurintutkimuksen guru Fredric Jameson sekä tutkija Hanna Kuusela, jolle Eskelisenkin harjoittama kirjallinen kollaboraatio edustaa jälkikapitalistista menestyshypeä.

Kritiikkiä ruotiessaan Eskelinen kuitenkin syyllistyy itse samanlaiseen poliittisia termejä viljelevään näennäisanalyysiin.

Eskelinen sanoo johdannossa Kolmen kehän sirkusta jäähyväisikseen kirjallisuusesseistiikalle.

Jos tämä pitää paikkansa, jäähyväisissä on ikävä keräilyerän tunnelma. Kirjassa on otsikkoa myötäävä kolmiosainen rakenne ja sitä tukevia hienoja taittoratkaisuja, joista vastaa graafinen suunnittelija Kaarina Tammisto, mutta näiden rooli tuntuu olevan samalla peittää uusien ja relevanttien tekstien vähäisyys.

Eskelinen on sukeltanut arkistoissaan velvollisuudentuntoisesti aina vuoteen 1999 saakka kuin täyttääkseen poikkeuksellisen laajan esseekirjan puitteet. Lukukokemus on kuin vierailu kauan sitten hylätyssä museossa, jossa auringossa leijaileva pöly juuttuu kurkkuun.

Eskelinen mainitsee useita kesken jääneitä projektejaan, myös esseekirjoja, joiden synopsikset kuulostavat tähän toteutuneeseen verrattuna suorastaan nerokkailta. Inspiraation lopahtamisen aistii, silloinkin, kun Eskelinen paasaa metamodernismin kaltaisia muotikäsitteitä vastaan.

Kansainvälisen keskustelun esittely vaatisi kirjoittajalta tasapainoisempaa otetta. Nyt monista aiheista ei muodostu luotettavaa kuvaa, kun Eskelinen marssii taistelukentälle pistäytymättä lähtöruudussa.

Jos Eskelinen taitaakin intohimoisen kiistakirjoituksen, toisaalta hänen taipumuksensa katalogisoida omia tekemisiään ja alleviivata niiden merkitystä lähentelee klingeläisiä mittasuhteita. Todistusaineistoa on esimerkiksi 70-sivuinen, uuvuttava tapauskertomus Ihmiskokeita-kollektiiviromaanin synnystä ja vastaanotosta.

Mutta jos poikkeuksellisen hankkeen kronikointi ei minua juuri nyt innostakaan, tulevaisuuden tutkijoita se saattaa kiinnostaa. Sirkuksella on vielä kehiä kierrettäväksi.

Oikaisu 15.5.2022 kello 8.04: Muutettu kohtaa, jossa viitattiin esseekokoelmaan romaanina.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat