Miten vasta itseensä tutustuva ihmis­taimi voi selviytyä, kun koko maailma kaatuu aukottomana seinänä päälle?

Suorasukaisuus, tarkkuus ja herkkyys kannattelevat Douglas Stuartin omaelämäkerrallista romaania.

7.5. 17:00

Romaani

Douglas Stuart: Shuggie Bain. Suom. Laura Jänisniemi. WSOY. 496 s.

Maailman vanhin tarina, ja myös perinteisin tapa kertoa se.

Eli siis: lapsi kärsii vanhempiensa vioittuneisuuden tähden, ja aluksi näytetään lopputilanne, sitten tarjotaan tasaisena pötkönä tie siihen, eikä rivien väliin tarvitse jättää mitään.

Yksinhuoltajaäidin ja kahden sisaruksensa kanssa Glasgow’n köyhyydessä kasvanut Douglas Stuart (s. 1976) toteuttaa omaelämäkerrallisen esikoisromaaninsa Shuggie Bain tavattoman hienosti. Mikä tarkoittaa sitä, että ahdistavuuden tuttu juttu on täysin uusi ja ravisteleva.

Booker-palkinnon 24-vuotiaana Yhdysvaltoihin muuttanut Stuart sai siitä vuonna 2020, hyvistä syistä.

Äkkiseltään ajatellen hänen nykyisellä muotisuunnittelijan ammatillaan ei voisi olla vähempää tekemistä romaanista tursuavan kaikkinaisen puutteen kuristaman lapsuuden kanssa. Elämän koreudesta ei ole tietoakaan.

Äiti on kyllä kaunis, mutta ryyppää itseään raunioksi. Vaikka lapsi kuinka yrittää rakkaudellaan pelastaa hänet.

Juomisen syy on jotakin sellaista kuin halu olla muualla.

Muualla kuin ensin samassa asunnossa uuden miehen ja kolmen lapsen kanssa omien vanhempiensa kanssa, ja sitten ilman miestä kolmen lapsen kanssa lähiössä, jossa kenelläkään ei ole työtä, kun kaivos lopetti toimintansa pääministeri Margaret Thatcherin ajan kovuudessa.

Tuntuu kuin Charles Dickensin kuvaama 1800-luvun esiteollinen kurjuus tekisi paluun koko nöyryytysten, noen ja saastan kirjossaan. Se peittää alleen niin aikuiset kuin lapsetkin.

Kuopukselleen, nuorelle Shuggielle, äiti on enkeli ja lannistumattoman hellyyden kohde, vaikka poika joutuu päivästä toiseen elämään hänen rappiotaan. Tämä kammottavan suorasukaisesti ja vilpittömyydessään puristavan kauniisti käsitelty ristiriita nostaa Stuartin romaanin myös hengeltään suureksi.

Nykykirjailijoista Stuartin lavean realismin sukulaisuutta voi hakea ranskalaisen Édouard Louisin omaelämäkerrallisista, veitsenterävästi luokkayhteiskuntaa soimaavista romaaneista. Kummallakin köyhyys periytyy ja sen mukana kovin helposti myös näköalattomuus ja suvaitsemattomuus.

Ne sonnustautuvat miehiseksi uhoksi, joka nautiskelee ivalla, inholla ja väkivallalla. Etenkin juuri sellaisia kuin Shuggie kohtaan:

”Hänestä tuntui että jokin oli pielessä. Tuntui kuin jokin hänen sisällään olisi koottu väärin. Tuntui kuin kaikki olisivat nähneet sen, mutta hän olisi ollut ainoa, joka ei tiennyt, mistä oli kysymys. Hän oli vain erilainen – siis vääränlainen.”

Alusta asti Shuggie puhuu, käyttäytyy ja kävelee peruspoikamaisesta tavasta poikkeavasti. Edes oma isä ei siedä sitä. Eikä aina äitikään sairaimmassa humalassaan.

Miten vasta itseensä tutustuva ihmis­taimi voi selviytyä, kun koko maailma kaatuu aukottomana seinänä päälle?

Isosisko ja -veli häipyvät omilleen heti, kun suinkin pystyvät. Niin myös Shuggien on tehtävä, viimeksi mainittu opettaa: sillä äitiä ei voi pelastaa, itsensä ehkä.

Se on teinille kohtuuton läksy.

Yksin maailmaan heitetyssä pojassa sedät haastavat otollisen riistan, ihan niin kuin tajuttomaksi ja tahdottomaksi itsensä juoneessa äidissäkin.

Tällaisiin inhottaviin yksityiskohtiin Douglas Stuart pakottaa lukijansa katsomaan. Siksi, että oikeus valita oma elämänsä ei todellakaan kuulu kaikille. Teknisten riemuvoittojen maailma pysyy alkukantaisena.

Irlantilaisen Frank McCourtin (1930–2009) muistelmaromaanissa Seitsemännen portaan enkeli lapsuus viinan, katolisuuden ja väkivallan välissä on niin tyly todellisuus, että siitä voi selvitä vain nauramalla, oli syytä tai ei.

Paria sukupolvea nuoremman skotin teoksessa ei naureta. Siinä selviytymiskeino on usko johonkin, joka voisi olla kaunista. Siitä huolimatta, että ympäristö ei tue moista uskoa millään lailla, vaan nimenomaan päinvastoin.

Romaanina Stuartin teosta kannattelevat suorasukaisuus, tarkkuus ja herkkyys, joista kiitos kuuluu myös suomentaja Laura Jänisniemelle:

”Hän oli uskonut, että Agnes pysyisi erossa viinasta, jos hän täyttäisi joka hetken melulla. Hän oli seissyt vessan oven takana äidin käydessä pissalla ja kertonut fasaaneista, joita Danny huijasi unilääkkeillä. Hän oli kiivennyt öisin Agnesin kylmään vuoteeseen ja lukenut tauotta äitinsä maatessa valveilla.”

Suomessa lapsen lapsen huolta, rakkautta ja pettymystä alkoholisoitunutta äitiä kohtaan ehkä pakahduttavimmin on käsitellyt Kreetta Onkeli romaanissaan Ilonen talo (1996). Mutta monia muitakin omista vaiheistaan ammentajia meillä on, ikävä kyllä.

Douglas Stuart esiintyy Helsinki Lit -tapahtumassa 13. toukokuuta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat