Näennäisen kepeä dokumentti antaa raadollisen kuvan työ­kulttuurista, joka ajaa ihmiset burn outiin: Viiden tähden dokumentti näyttää työn­tekijöiden epätoivon

John Websterin dokumentin keskipisteenä on erimaalaisten työntekijöiden vertaistukiryhmä, jossa kukin kertoo avoimesti omasta loppuunpalamisestaan ja kaikesta siitä, mikä sitä edelsi.

The Happy Worker -dokumentin näennäisen kepeää pintaa luodaan visuaalisella tyylillä ja animaatioilla.

5.5. 16:00 | Päivitetty 5.5. 20:55

Dokumentti

The Happy Worker, ohjaus John Webster. 80 min. S. ★★★★★

Suomalainen dokumenttielokuvien ohjaaja John Webster luki toisen maailmansodan aikaista sabotaasiopasta, jota jaettiin vastarintaliikkeille miehitetyssä Euroopassa. Siinä annettiin ohjeita, joilla oli tarkoitus lamauttaa vihollisen työ ja sitä myöten lopulta koko sotakoneisto.

Vähän tähän tapaan: keskeytä työ mahdollisimman usein, pidä kokous, kun on tärkeämpääkin työtä, pidä ”puheita” joutavista asioista.

Ohjeissa on jotakin tuttua, ajatteli Webster. Hän lähti tutkimaan nykyajan toimistotyötä, ja hän väittää nyt uudessa The Happy Worker -dokumentissaan, että toimistoissa oikeastaan sabotoidaan ihmisten työtä keskeyttämällä, puhumalla puuta heinää, tuhlaamalla työaikaa merkityksettömiin asioihin, lisäämällä organisaation portaita.

Seuraukset ovat kohtalokkaita. Monet tutkimukset osoittavat, että työntekijät ovat yhä onnettomampia.

Websterin dokumentissa esitetään kiusallisia kysymyksiä, vinon huumorinkin keinoin. Sabotaasiopas on Websterille tyypillinen kärjistys, eikä sitä ole tarkoitus ottaa aivan vakavasti.

Dokumenttia on kuvattu useissa eri maissa kuten Hollannissa ja Koreassa, ja se on siis hyvin kansainvälinen. Globaalissa maailmantaloudessa toimistotyökin on samanlaista. Myös Suomessa.

The Happy Worker näyttää opiskelijoita korealaisessa ympäri vuorokauden avoinna olevassa lukukahvilassa Soulissa.

Yksi dokumentin päähaastateltavista, antropologi David Graeber kertaa historiaa. Vielä satakunta vuotta sitten uskottiin teollistumisen olevan vain raskas välivaihe, jonka jälkeen oli tarkoitus luovuttaa työt yhä kehittyvälle automaatiolle. Haaveiltiin 15-tuntisesta työviikosta ja yhä lisääntyvästä ihanasta vapaa-ajasta.

Vaan miten kävi? Syntyi massoittain toimistotyöpaikkoja, mutta mitä ihmettä nämä miljoonat ihmiset oikeastaan työpaikoillaan tekevät vielä 2020-luvulla?

Websterin dokumenteissa on ennenkin ollut aimo annos sarkasmia, vaikka aiheet ovat rankkoja. Hänet muistetaan jo Pölynimurikauppiaista, jonka valmistumisesta on kohta kulunut 30 vuotta. Webster kuuluu dokumentaristien sukupolveen, joka sai aloittaa uransa hyvään aikaan.

Huumoria ilmaantui dokumenttiin Sukkien euroelämää (1999), jossa hän seikkaili Pertti Paasion sukkien perässä Brysselissä. Katastrofin aineksia -dokumentissa (2008) Webster laittoi itsensä ja perheensä peliin tarkkaillessaan heidän arkensa ympäristötoimia.

Websterin edellinen työ on erinomainen henkilökuva Jörn Donnerista, Donner – Privat.

Jörn Donner työhuoneellaan Helsingin Kruununhaassa.

The Happy Workerissa Webster on omalla sarkastisella maaperällään. Elokuvantekijänä hän itse edustaa pikemminkin prekariaattia kuin perinteistä työväestöä, eli hänen uransa koostuu erimittaisista projekteista, joiden rahoitus tulee monista lähteistä. Juuri siksi hänellä on sopivasti ulkopuolinen näkökulma aiheeseen.

Dokumentin näennäisen kepeää pintaa luodaan visuaalisella tyylillä ja animaatioilla, ja niitä höystetään pika-grafiikalla.

Luvut puhuvat: dokumentin mukaan maailman työntekijöistä 20 prosenttia on sitoutuneita työhönsä ja työnantajaansa, 61 prosenttia ei ole sitoutunut, 19 prosenttia heistä on niin onnettomia, että he toimivat työnantajaansa vastaan. Sekä ei-sitoutuneiden että suorastaan onnettomien määrä teollisuusmaissa on jatkuvasti kasvussa.

Websterin oma ääni kuuluu haastattelijana sekä kertojana, joka esittelee dokumentin ”näytelmää”. Henkilöistä esitellään ensin CEO eli toimitusjohtaja, joka saa ”tähtiroolin”. ”Palkka on sen mukainen”, Webster huomauttaa.

Luvut kertovat lisää: vuodesta 1978 toimitusjohtajien palkat ovat nousseet 1 322 prosenttia – työntekijöiden 18 prosenttia.

Keskeisiä roolihenkilöitä toimistoissa ovat myös esihenkilöt, jotka nykyään ovat usein epäpäteviä. Alkujaan insinööritaustaiset esimiehet osasivat ”virittää koneiston”. Vähitellen ihmiset katosivat kuvasta, ja yhtiöiden ainoaksi olemassaolon tavoitteeksi tuli voiton maksimointi.

Dokumentissa on, nimensä mukaisesti, kysymys ennen kaikkea onnesta ja onnen puutteesta. Tunteista. Työntekijät on ajettu toivottomaan ristiriitatilanteeseen.

Tulee mieleen vanha kunnon The Smiths -yhtyeen surumielinen hitti: ”I was looking for a job, then I found a job and heaven knows I’m miserable now”. Eli ihmiset kaipaavat työtä ja uraakin, mutta kun se sitten viimein on ulottuvilla, se tuottaakin enemmän murhetta ja surkeutta.

Dokumentin keskipisteenä on erimaalaisten työntekijöiden vertaistukiryhmä, jossa kukin kertoo avoimesti omasta burn outistaan ja kaikesta siitä, mikä sitä edelsi. Mukana on sekä miehiä että naisia.

”Uupumuksen tunne oli äärimmäisen voimakas. Asun ensimmäisessä kerroksessa, mutta en jaksanut kävellä portaita pysähtymättä”, kertoo ryhmän jäsen.

Kun hän aloitti toipumisensa ja palasi töihin, hän oli hämmentynyt, vihainen ja kysyi itseltään: ”Missä vaiheessa kadotin oman risteykseni, miksi jatkoin sillä hiton valtatiellä?”

Toinen jäsen kuvailee, miten hän alkoi lopulta fantasioida siitä, että joutuisi sairaalaan hoitoon. Se taitaa olla tuttu tunne monille muillekin.

”Joskus aamuisin ajattelin, että olisi helpompaa jäädä aamulla auton alle. Se ratkaisisi kaikki ongelmat.”

Ryhmäläisten kokemuksia yhdistävät suuret urahaaveet. Kun työ alkoi kadottaa merkitystään ja voimat hiipua, he syyttivät itseään ja heikkouttaan.

Psykologi, burn out -tutkija Christina Maslach korostaa, että loppuunpalaminen ei ole sairaus. ”Mutta meidän on tunnistettava, mistä se johtuu.”

Ohjaaja John Webster on tullut tunnetuksi muun muassa elokuvista Pölynimurikauppiaat (1993), Tissit ja tango (1994), Sukkien euroelämää (1999) ja Sen edestään löytää (2005).

Syitä ja seurauksia dokumentti avaa ansiokkaasti, mutta mitä pitäisi tapahtua seuraavaksi? Vähentää työn määrää, luopua käskyttämisestä, maksaa kunnolla ja antaa muutakin tunnustusta.

Perimmältään Websterin kunnianhimoinen dokumentti kritisoi finanssitaloutta, mutta luottaa silti markkinoihin. Järjestelmä vaatii kuitenkin vielä perustavaa korjausliikettä, jotta ikiaikainen tavoite lyhyemmästä työajasta lopulta toteutuu ja tehokkuusajattelu väistyy.

Joten sitä kohti. Kuten David Graeber kysyy: mitä sitten, vaikka lisääntyvästä joutoajasta seuraisi, että maailma täyttyy surkeista muusikoista ja hulluista tutkijoista?

Käsikirjoitus Eveliina Kantola, John Webster. Tuottaja Yellow Film & TV.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat