Hitlerillä oli erityinen suhde valtaviin hevospatsaisiin, joiden kerrottiin tuhoutuneen – Sitten taide-etsivä kuuli, että miljoonien arvoiset patsaat ilmaantuivat markkinoille

Hollantilainen taide-etsivä Arthur Brand etsi kaksi vuotta Hitlerin hevospatsaita ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan.

Josef Thorak ateljeessaan vuonna 1940. Kirjan kuvitusta.

9.5. 2:00 | Päivitetty 9.5. 10:26

Taidekaupassa liikkuu vuosittain kymmeniä miljardeja euroja, joten on selvää, että ala houkuttelee puoleensa rikollisia.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA on arvioinut, että taidekauppa on huumeiden, rahanpesun ja asekaupan ohella yksi suurimpia laittomien tulojen lähteitä maailmassa.

Aihe ei kuitenkaan ole toistaiseksi ollut riittävän mediaseksikäs, että se olisi tuottanut suoratoistopalvelut tukkoon dokumenttiohjelmia tai draamasarjoja varastettujen tai väärennettyjen taideteoksien jäljittämisestä. Tilanne voi muuttua hollantilaisen Arthur Brandin Hitlerin hevoset -kirjan Hollywood-filmatisoinnin myötä.

Brandin kertoma tarina on nimittäin vetävä ja täynnä ihmeellisiä juonenkäänteitä. Mutta se onkin tositarina.

Kirja alkaa, kun taide-etsivä Arthur Brand kuulee tammikuussa 2014 jonkun kaupittelevan pimeillä markkinoilla Adolf Hitlerin valtakunnankanslian puutarhan puoleista portaikkoa koristaneita kahta pronssihevosta. Ihan pienistä veistoksista ei ole kyse – molemmilla on korkeutta kolme metriä.

Patsaat ovat miljoonien eurojen arvoisia, mutta vinkin Brandille antanut hämärämaineinen taidevälittäjä ei halua itse sotkeentua kauppaan. Hänen mielestään patsaiden paikka on museossa eikä jonkun multimiljonäärin yksityiskokoelmassa.

Kaupanteko natsien taide- tai muistoesineillä on muutenkin delikaattia touhua. Niitä keräilevillä on merkittävä riski leimautua – joskus täysin syystä – natsisymppaajiksi, eivätkä kunnialliset taidemesenaatit halua profiloitua sellaisiksi.

Kaupankäynti natsitaiteella ei sinänsä ole kiellettyä, mutta hevospatsaiden myyminen olisi lainvastaista. Hitler maksoi ne julkisella rahalla, joten ne ovat kolmannen valtakunnan seuraajan eli Saksan valtion omaisuutta.

Brandin ja taidevälittäjän mielestä kysymys on kuitenkin teoreettinen, sillä kaikkien tietojen mukaan patsaat tuhoutuivat Berliinin valtauksen yhteydessä huhtikuussa 1945. He pitävät saamansa värivalokuvan patsaita väärennöksinä, joskin taitavasti tehtyinä.

Brand päättää kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin. Jospa saisi edes patsaita kaupittelevan hämäräheikin jallitettua. Väärennösten saaminen pois taidemarkkinoilta on koko alan etu.

Kuvanveistäjä Josef Thorkin tekemä hevospatsaspari Schreitende Pferde (Astelevat hevoset) koristi Hitlerin Uuden valtakunnankanslian puutarhan puoleista ulkoportaikkoa.

Hitlerillä oli erityissuhde hevospatsaisiinsa, jotka hän näki vuosien ajan valtakunnankansliansa työhuoneen ikkunasta. Teoksen Schreitende Pferde (Astelevat hevoset) oli tehnyt Josef Thorak.

Hevospari oli myös yksi viimeisistä asioista, joita Hitler näki maan päällä ennen vetäytymistä sodan viimeisinä päivinä bunkkeriinsa, jossa hän kuoli.

Hitler oli keskimääräistä diktaattoria kiinnostuneempi taiteesta. Amatöörimaalari oli pyrkinyt Wienin kuvataideakatemiaan kaksi kertaa.

Siirryttyään politiikkaan hänen taiteentekonsa painopiste vaihtui maalauksista muotoiluun ja arkkitehtuuriin. Hitler suunnitteli maailmanvalloituksensa ohella niin huonekaluja, puoluerekvisiittaa, rakennuksia kuin kirjojen kansia.

Hitlerin kuvataidemaku suosi 1800-luvun realismia: maisemamaalauksia, historiallisia aiheita ja maalaisromantiikkaa. 1900-luvun alussa syntyneitä modernistisia suuntauksia ja muuta ”rappiotaidetta” hän sen sijaan vihasi.

Valtaan päästyään vuonna 1933 Hitler innostui kuvanveistosta, ja hänen suosikeikseen nousivat kuvanveistäjät Arno Breker ja Thorak, jotka muotoilivat herooisia hahmoja.

Vuonna 1889 syntyneen Thorakin tyylissä oli ollut aiemmin mukana piirteitä ekspressionismista, mutta hän alkoi suosia monumentalismia miellyttääkseen natseja. Niin hänen asemansa valtakunnan hierarkiassa vahvistui.

Vuonna 1938 Saksan valtio lahjoitti Thorakille Albert Speerin suunnitteleman ateljeen Baldhamista Münchenin ulkopuolelta. Siellä hän veisti tiiminsä kanssa jopa 20 metriä korkeita saksalaisuutta ylistäviä teoksia.

Josef Thorak teki Schreitende Pferde -patsaan miniatyyriversion sen jälkeen, kun hän sai valmiiksi alkuperäisen hevosparin. Thorak ateljeessaan vuonna 1940.

KIRJASSA Brand alkaa pohtia hevosparin arvoitusta yhtiökumppaneidensa kanssa. Hän työskentelee kolmen hengen konsultti- ja tutkimusyritys Artiazissa, joka tutkii ja selvittää taidekauppojen oikeellisuutta.

Yrityksen idea on Brandin sanoin varmistaa, ”ettei taidekeräilijöitä petkuteta ostamaan väärennöksiä”.

Taide-etsivien ammattikunta on harvinainen ja verraten nuori. Ala alkoi kasvaa 1900-luvun lopulla, kun natsi-Saksan taidevarkauksien selvittely alkoi yleistyä.

Taide-etsivät saivat toimeksiantoja ihmisiltä, joiden suvusta oli varastettu taideteoksia sota-aikana tai sitä ennen. Tehtävänä oli selvittää, missä teokset ovat ja voisiko ne saada laillisesti takaisin. Artiaz toimii myös välittäjänä riitatapauksissa ja auttaa museovarkauksien selvittämisessä.

Brand ja hänen kollegansa saavat selville, että Thorak on tehnyt hevospatsaasta viisi pienoisveistosta ja lahjoittanut ne korkeassa asemissa olleille natseille. Olisiko sellaista käytetty värikuvissa nähtyjen veistosten mallina?

Kolmikko on ymmällään. Miksi kukaan ottaisi riskin yrittämällä myydä patsaiden väärennöksiä? Ovatko hankkeen takana entiset natsit, jotka tarvitsevat kiireesti rahaa? Jos, niin mihin?

Yksi asia johtaa toiseen. Brand käyttää suhteitaan ja saa juutalaisen tuttunsa kautta yhteyden uusnatsiin, joka harrastaa alan esineiden keräilyä. Tämä kertoo Brandille kolmannen valtakunnan taideteosten myyntikanavista kylmän sodan aikana.

Uusnatsin avulla Brand saa kontaktin salaperäiseen tohtori Ahnenerbeen, joka antaa vihjeen kenellä saattaisi olla tiettävästi viimeinen säilynyt Thorakin tekemä miniatyyripatsas.

Tapahtumat etenevät hengästyttävää vauhtia, sillä edellä kerrottu on vain tiivis referaatti kirjan ensimmäisestä neljänneksestä.

Hitlerin hevoset on kirjana outolintu.

Jännäriksi se on liian leppoisa ja tietokirjaksi liian dramatisoitu. Vähän lapsekkaasta tyylistä tulee jopa aluksi mieleen 1950-luvun poikakirjat, joissa reippaat nuorukaiset saavat rosvokoplan käpälälautaan.

Tämä karisee kuitenkin kun tarina saa kierroksia ja kun muistaa, että kaikki kerrottu on todella tapahtunut. Valittu kerrontatapa tuntuu viime kädessä järkivalinnalta.

Arthur Brand

Itseironinen Brand hallitsee tarinan kuljetuksen eikä tee itsestään sankaria, vaikka jäljitysurakka on vaatinut hoksottimia ja laajaa yleissivistystä.

Yhdistelmä on tuottanut tulosta. Brandin ansioluettelossa on yli kahden sadan kadonneen tai varastetun taideteoksen kohtalon selvittäminen, joukossa muun muassa Salvador Dalin, Pablo Picasson ja Vincent van Goghin töitä sekä Oscar Wilden sormus. Mediassa hän on saanut lempinimen ”taidemaailman Indiana Jones” Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvan sankariarkeologin mukaan.

Hitlerin hevoset kertoo kiinnostavasti taide-etsivän työstä, joka ei ole Brandin kohdalla pelkkää arkistossa istumista. Kirjassa hän soluttautuu uusnatsitaidepiireihin väärällä nimellä, keskustelee Heinrich Himmlerin tyttären Gudrun Burwitzin kanssa ja istuu epäilyttävän taidekauppiaan kanssa ravintolassa mikitettynä.

Pitkin matkaa Brand pudottelee herkullisia haarukkapaloja taidemaailman hämäristä nurkista. Näistä yksi kiintoisimmista episodeista on se, kuinka DDR:n salainen poliisi Stasi myi aikoinaan Moskovan luvalla natsitaidetta länteen peitefirman kautta saadakseen länsivaluuttaa.

Parhaimmillaan kirja pitää lukijan näpeissään annostellessaan kitsaasti tietoa siitä, mitä Brand on lopulta jahtaamassa. Jääkö hänen haaviinsa miniatyyriveistos, tarkka kopio alkuperäisestä vai peräti alkuperäinen veistospari?

Yksi tapa hakea vastausta on tarkkailla Berliinin Spandaussa sijaitsevan Zitadelle-museon verkkosivuja. Museon pysyvän Unveiled-kokoelman on kerrottu uudistuvan tänä vuonna.

Arthur Brand: Hitlerin hevoset – Tositarina taidekaupan pimeältä puolelta. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus. 240 s.

Josef Thorak (1889-1952) oli Hitlerin suosikkikuvanveistäjä Arno Bekerin (1900-1991) ohella.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat