Patricia Lockwoodin esikois­romaani on julistettu moderniksi klassikoksi, ja se luo ravisuttavan jännitteen some­virran ja todellisen maailman välille

Kukaan ei puhu tästä on ironisen nykytajunnan kuvaus, jonka alta paljastuu odottamatonta lämpöä.

Patricia Lockwood on kirjoittanut katkelmallisen esikoisromaaninsa iPhonella.

28.5. 16:00

Romaani

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä (No One Is Talking About This). Suom. Einari Aaltonen. Tammi. 226 s.

Pian ilmestyttyään Kukaan ei puhu tästä julistettiin vuoden 2021 kirjatapaukseksi. Patricia Lockwoodin autofiktiivisen romaanin alkuosa kuvaa ”portaalia” internetin somevirtaa. Toista osaa luonnehditaan usein ”kuin se olisi eri teoksesta”. Sen keskiössä on päähenkilön siskon vauvan vakava sairaus.

Mutta romaanista ravisuttavan tekee näiden kahden osan välinen jännite ja se, mitä teos löytää kylmän ironian takaa.

Patricia Lockwood (s. 1982) on yhdys­valtalainen kirjailija, runoilija ja esseisti, jonka esikois­romaanilla oli jo valmiiksi innokas lukijakunta. Lockwood keräsi some­kuuluisuutta vuonna 2013 proosarunolla nimeltä Rape Joke. Lehdet The New York Timesista Washington Postiin ja The Guardiniin nostivat myös hänen vuonna 2017 julkaistun muistelma­teoksensa Priest-daddy vuoden parhaimpien teosten joukkoon.

Tammen Keltaiseen kirjastoon valikoidun teoksen on suomentanut pitkän linjan tekijä, runoutta ja kokeellista korkeakirjallisuutta kääntänyt Einari Aaltonen. Käännös on varmasti ollut haastava, ja tulos on erittäin mielenkiintoinen itsessään, koska Lockwoodin romaani tarkastelee sosiaalisen median synnyttämää angloamerikkalaista puheenpartta, meemiytynyttä lingua francaa, joka soluttautuu muihin kieliin kuin tauti.

On oikeastaan yllättävää, miten lopulta harva nykyteos tarkastelee muodon tasolla internetin hajottamaa todellisuuttamme. Lockwoodin romaanin päähenkilö, nainen, jonka kautta “portaaliin” sukelletaan, on tullut kuuluisaksi yhdestä hassusta postauksesta. Hän kiertää seminaareissa puhumassa internetistä. Sen loputon kuva- ja informaatiovirta tekee jotain hänen mielelleen, mutta mitä?

“Maailma pusertui yhä lähemmäksi ja ihmisten välisten yhteyksien verkko hohti niin tiheänä, että se näytti silkkikankaalta, mutta päivä ei vieläkään valjennut hänelle. Mitä tämän kaiken näkeminen oikein merkitsi?”

Päähenkilö seuraa verkon ”myrkkypölähdyksiä”, nopeasti syttyviä ja vielä nopeammin laantuvia kollektiivisia vihanpurkauksia. Hän tekee huomioita eri internet-sukupolvien käyttäytymisestä, hiivasienifoorumilla vallitsevista hierarkioista sekä huomiotalouden rakenteista.

Kaikki tämä suodattuu sankan ironian läpi, joka on vallitseva asenne maailmassa, jossa todellisuus on pohjattoman absurdi ja asioiden merkitykset jatkuvassa liikkeessä.

Mutta sitten päähenkilön huomio repäistään irti portaalista. Raskaana olevan siskon ultraäänitutkimuksessa näkyy jotain huolestuttavaa. Lääkärit sanovat: ”Kaikki mikä kehittyvissä aivoissa voi mennä pieleen, on mennyt pieleen”.

Lapsen DNA:ssa todetaan poikkeama, joka on yhdellä miljardista, Proteus-oireyhtymä. Sairauden on tehnyt tunnetuksi David Lynchin ohjaama elokuva Elefanttimies (1980), joka perustuu löyhästi 1800-luvulla eläneen Joseph Merrickin elämään.

Lapsen, jonka elämä on ennaltamäärätyn lyhyt ja jonka tietoisuus on rajautunut kosketusten ja äänten aistimiseen, mullistaa päähenkilön ja hänen läheistensä maailman.

”Ehkä… hän osaa auttaa meitä… ja saa meidät tajuamaan asioita”, hänen siskonsa sanoo.

Portaalin todellisuus alkaakin näyttää joutavuuksien tunkiolta samalla, kun päähenkilö kokee jokaisen minuutin lapsen hupenevasta elämästä raastavan tärkeänä. Teoksen eleginen loppuosa tuntuu yritykseltä säilöä tuo rakkaus sanoihin.

Kyseessä ei kuitenkaan ole matalamielisen moralistinen internetin ja niin sanotun todellisen maailman vastakkainasettelu. Romaani kaihtaa tällaisia yksinkertaistuksia.

Takakansitekstissä kerrotaan, että Lockwood on kirjoittanut katkelmallisen romaaninsa iPhonella. Kielen runollisuus varmasti jakaa mielipiteitä, mutta nähdäkseni se venyttää kielen rajoja jonkin hyvin olennaisen ilmaisemiseksi. Esteettisen kikkailun sijaan se tuntuu täsmälliseltä, minkä välittämisessä suomennos onnistuu.

Romaanin suhteellisen nopea käännös on suuri ansio Tammelle, joskin on pakko ihmetellä erikoista ja täysin irralliseksi jäävää kansikuvavalintaa.

Kukaan ei puhu tästä -romaania ei ole turhaan hehkutettu kritiikeissä maasta taivaisiin. Se säilyttää emotionaalisen voimansa toisellakin lukukerralla ja sen kerroksista löytyy jatkuvasti uutta. Käsillä on teos, johon liitetty määre “moderni klassikko” ei tunnu liian pompöösiltä tai ennenaikaiselta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat