Olli Mustonen ravisteli pianosta ulos kokonaisen orkesterin

Mustonen kiinnittyy tiukasti kunkin teoksen sisäiseen pulssiin.

Olli Mustonen kuvattuna Porissa vuoden 2019 tammikuussa.

4.5. 12:28

Klassinen

Olli Mustonen, piano, Musiikkitalossa 3.5. – Beethoven.

Koronan kukistamat kamarimusiikki- ja soolokonsertit, resitaalit, ovat päässeet karanteenista ja kuulijat samoin. Kannattaakin olla tarkkana, jotta omat suosikit eivät pääse pitämään konserttiaan yllättäen. Olli Mustosen resitaali myisi normaalisti Musiikkitalon täyteen. Nyt moni vielä ihmetteli kotonaan, että saako sieltä tosiaan poistua ja että eikö konserttia striimatakaan.

Mustosen konserttisarja, Ludvig van Beethovenin pianosonaattien esittäminen, jäi vuonna 2020 tauolle. Olikin kiinnostavaa kuulla, mitä esiintyvän taiteilijan taiteelle tekee parin vuoden esiintymishiljaisuus. Mikä olisi muuttunut? Voisiko aina omalakisesti soittaneen Mustosen soitto ylipäänsä muuttua?

Kaksi kiinnostavaa uutuutta toistui kuulluissa kolmessa Beethovenin pianosonaatissa. Useissa osissa Mustonen onnistui loihtimaan kuultavaksi kokonaisia orkestereita. Se on aikamoinen saavutus sellaisten sooloteosten maailmassa, missä yleensä kehitetään aiheita ja melodiaa, seurataan eri osien vuoropuhelua, luodaan linjaa. Mutta että saa ihan kokonaisen orkesterin esiin: esimerkiksi soittamaan triumfia pianosonaatin nro 4 Es-duuri, op. 7 Allegro molto e con briossa!

Toinen kiinnostava ilmiö oli Mustosen aiempaa tiukempi kiinnittyminen kunkin teososan sisäiseen pulssiin, hellittämättömästi, vaikka sormet soittaisivat mitä. Kun sekä ympäröivän maailman rakenteet, että Beethovenin teksti tuntuvat hajoavan, Olli Mustonen pitää taustalla kiinni kaiken kasassa pitävästä sydämenlyönnistä.

Se tiedetään, että Mustonen ei ole legaton eikä kaikupedaalin suosija. Tämä ei silti estä häntä soittamasta jokaista osaa sille annetun esityskäytännön luonteen mukaisesti. Oli grandea ekspressiivisyyttä, hienostunutta graziosoa ja tulista con brioa. Pianosonaatin G-duuri op. 31/1 Rondo oli helisevää, Beethovenin arkkitehtuurin ilottelevaa esittelyä.

Koko konsertin tähtäinpiste, neljännen ja 31. sonaatin viitoittama, oli Beethovenin viimeisessä pianosonaatissa, nro 32, c-molli, op. 111.

”Tutut” ensisoinnut paljastivat, että kaksi mestaria tulee kohtaamaan nyt ainutlaatuisella tavalla. Mustonen ulosmittasi sekä oman, että säveltäjän kaiken kekseliäisyyden, taituruuden ja nerouden. Ja mitä ihmettä – variaatiot tanssivat, jazzaavat! Sen pitäisi olla mahdotonta, mutta niin vain käy.

Kaksiosaisesta sonaatista syntyy kaiken synteesi, mitään ei voi lisätä, eikä mitään ottaa pois.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat