Arcade Fire teki koomisissa määrin suuren ja vakavan aikalaislevyn: 35 vuotta täyttäneille olisi hyvä luoda globaali ja kireä lupajärjestelmä internetiä käsittelevän taiteen tekemiseen

2000-luvun indiebändi Arcade Fire alkaa olla veteraanisarjalainen – haittaako se nostalgikkoja?

Arcade Fire -yhtyeen Win Butler ja Jeremy Butler Lontoossa 29. huhtikuuta.

3.5. 10:12

Rock / Albumi

Arcade Fire: WE. Columbia. ★★★

Arcade Firen kuudes albumi We on monille varmasti unelmien täyttymys.

Kanadalaisen indiebändin läpimurrosta vuoden 2004 Funeral-albumilla tuli musiikkimedia Pitchforkin vallan symboli, ja siitä lähtien yhtye on kasvanut ja pöhöttynyt, kunnes edellislevy Everything Now (2017) ajoi täysillä U2:n Popin muotoiseen seinään, jolloin yhtyeen oli viimeistään järkevä keksiä uudelleen kaikki se, minkä se on joskus osannut.

Weltä löytyy pientä ylinopeutta paahtavaa indierockia, uuden aallon diskoa, nostatuksia nostatusten perään, moniosaisia kappalesarjoja ja aivan törkeää paatosta inhimillisyyden puolesta teknologiaa vastaan.

Yli kymmeneen vuoteen Arcade Fire ei ole luonut samanlaista uskoa itseensä kuin levyn avaavan 12-minuuttisen Age of Anxiety -kappalediptyykin ajan. (Vaikka solisti Win Butler ilmoittautuu beat-runoutta diggailevien aikuisten miesten joukkoon tekemällä kappaleen Lawrence Ferlinghettin runosta, joka puolestaan viittaa kappaleen nimeksi päätyneeseen W.H. Audenin runoon.)

Age of Anxiety I päättyy Arcade Firen aikalaisbändeiltä The Killersiltä ja The Arkilta kuulostavaan kimallejytään.

Synteettinen toinen osa, lisänimeltään Rabbit Hole, osoittaa, miten yhtyeen tuotannon esteettiseksi kulmakivikappaleeksi muodostui hieman yllättäen vuoden 2010 Sprawl II (Mountains Beyond Mountains), johon yhtye on keikoillaan liittänyt Blondie-klassikko Heart of Glassia.

Samalla esitellään levyn konsepti: maailma on ahdistava kaninkolo, johon olemme heitetyt. Elämme neuroosien aikakautta, kun on internet ja kaikki. Apua! Onko tämä Miki Liukkosen romaani?

Arcade Firen ihanan patetian ongelmaksi koitui, miten sen määrä ja laatu on pitänyt mitoittaa suosion mukaan. Viimeistään vuoden 2010 The Suburbs -levystä lähtien bändi on ollut pääesiintyjätason indiemonsteri – ja samasta syystä selvästi liian kallis palaamaan Suomeen saman vuoden Senaatintorin konsertin jälkeen.

Arcade Fire on noussut nykyrockin kaanoniin virallisimman vanhan rock-kaanonin pohjalta. Se on mieltynyt levottomaan grooveen siinä missä Talking Heads ja korostanut tavallisuuttaan Bruce Springsteenin ja erikoisuuttaan David Bowien tavoin.

Vaan kun yhtye yrittää kommentoida elämää suurempia teemoja siitä tulee Coldplay ja U2, vaikka Radioheadin OK Computeria kuinka olisi tilattu.

We on koomisissa määrin olevinaan suuri ja vakava amerikkalainen aikalaislevy ja sellaisenaan täydellisen kyvytön ironiaan tai itsereflektioon.

Albumi pohjautuu hyvin löyhästi Jevgeni Zamjatinin varhaisen tieteiskirjallisuuden klassikkoon Me (1924). Zamjatinin dystopiaromaanissa lasista rakennetun Ainoan Valtion läpitunkeva loogisuus on hävittänyt maailman inhimilliset piirteet.

Arcade Fire tekee tästä puisevaa algoritmikritiikkiä, josta puuttuu täysin samoja asioita kommentoineiden Lana Del Reyn Norman Fuckin Rockwellin tai Father John Mistyn Pure Comedyn herkkyys ja tarkkuus.

”Standing on the edge of the American empire”, Butler laulaa sen sijaan End of the Empire -kappalesarjassa, joka tuo ensin mieleen Wilcon 9/11-klassikon Yankee Hotel Foxtrotin, sitten David Bowien avaruuskappaleet 1970-luvun taitteesta. Lopulta soi Imagine-piano: ”We unsubscribe / fuck season five”.

35 vuotta täyttäneille olisi toden teolla hyvä luoda erillinen, globaali ja mahdollisimman kireä lupajärjestelmä internetiä käsittelevän taiteen tekemiseen.

Kun lyriikat sivuuttaa, We on silti verevin Arcade Fire -levy sitten The Suburbsin. Albumi on kompakti – alle 40 minuuttia, josta mahtava alku käsittää kolmanneksen. Toinen huippuhetki on singlenä julkaistun Lightning-biisiparin jälkimmäinen osa, joka kuulostaa PMMP:n Veden varaan -levyltä (2009), joka puolestaan kuulosti ihan Arcade Firen Neon Bibleltä (2007).

Kaiken yllä hohkaa, kuten tähänkin asti, toivo ja optimismi. Nimensä mukaisesti We suuntaa uskonsa kokoaan suurempiin ihmisjoukkoihin. Juuri sellaisesta karnevaalimaisesta ja riemullisesta yhteisyydestä bändin keikoissa on aina ollut kyse.

On tietenkin haaveunta, että yhtye hylkäisi kömpelöt konseptinsa ja palaisi tekemään maagisen arkirealistisia lauluja makuuhuoneista, takapenkeistä ja tunteista vailla mittakaavaa, kuten se lähes parikymmentä vuotta sitten teki.

Onneksi niitä lauluja tekevät nykyään ihan toiset – myös meille nostalgikoille.

Kriitikon valinnat: Olennaiset uudet indiet ja JVG

Rock, indie / Albumi.

Fontaines D.C.: Skinty Fia. Partisan. ★★★★

Irlantilaisen Fontaines D.C.:n – lyhenne sanoista Dublin City – kahta ensimmäistä levyä ympäröinyt valtaisa innostus tuntui kovasti ylimitoitetulta, mutta uuden Skinty Fia -albumin flegmaattinen goottirock lunastaa kaiken. Yhtye on tyypillinen itseään kirjallisiksi luulevien todella vakavien nuorten miesten bändi. Skinty Fia on kertomuskokoelma dublinilaisten elämästä, ja levyllä on kappaleet Bloomsday ja Nabokov. Läheisimmän verrokkibändinsä Iceagen tavoin myös Fontaines D.C. osaa jättää melodiansa oikealla tavalla vajaiksi, sillä solisti Grian Chattenin äänellä ja aksentilla ei kannata turhia yrittää. Tulevan kesän varovaisessa Flow-esiintyjistössä yhtye on pilkahdus mustaa valoa.

Rap, pop / Single

JVG: Amatimies / Viikonloppu. PME. ★★

Suomalaisen hittimusiikin ykkösketjussa JVG on Patrik Laine: maaleja syntyy joko koko ajan tai ei millään. Nyt bändin kuiva kausi on venynyt kolmeen vuoteen, ja Laine-tyylinen hätä näkyy – elleivät talven ja kevään singlejulkaisut sitten ole varastojämien tyhjentelyä. Uusi tuplasingle monetisoi maakuntien perjantaipulloja Portion Boysin tapaan. Kun omat koukut eivät irtoa, kannattaa lainata vanhaa rillutteluklassikkoa: Amatimiehessä Kake Randelinia ja vähemmän huonossa mutta yhtä ilottomassa Viikonlopussa Martti Servoa. Toisen tähden paketti ansaitsee siitä, että siitä sentään irtoaa Servolle kivaa Teosto-rahaa.

Indie / Albumi

Tomberlin: I Don’t Know Who Needs to Hear This… Saddle Creek. ★★★★

Sarah Beth Tomberlin, 27, on jälleen yksi nousujohteista uraa tekevä yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä, joka on kasvanut uskonnollisessa perheessä syvän punaisessa osavaltiossa. Nykyisin Kentuckyssä asuvan baptistipastorin tyttären loisteliaassa toisessa levyssä on samaa vereslihaa kuin Julien Bakerin – samanikäinen baptisti Nashvillestä – niin ikään mahtavassa albumissa Turn Out the Lights (2017). Tomberlinin levy rakentaa erityisesti Bright Eyesin ja Sufjan Stevensin päälle. Parhaimmillaan se on kun Tomberlin laulaa lopun biisikaksikon Stoned ja Happy Accident täysillä eikä välitä, miten lähelle kuulija pääsee.

Indie, elektroninen / Albumi

Let’s Eat Grandma: Two Ribbons. Transgressive.★★★

Euforinen melankolia on pop-musiikin kenties paras tunnelma, ja nyky-yhtyeistä Britannian periferiakreivikunnassa Norfolkissa kasvaneiden Jenny Hollingworthin ja Rosa Waltonin Let’s Eat Grandma osaa sen Robynin tasoisesti. Duon kolmas albumi oli kevään odotuslistani ykkönen täysin poikkeuksellisen edellislevyn I’m All Earsin ja muutaman loistosinglen jälkeen. Parikymppisten lapsuudenystävien yhteen ja erilleen kasvamista vatvovasta Two Ribbonsista puuttuu kuitenkin sen edeltäjien rönsyily ja kreiseily. Julkaisemattomista kappaleista Insect Loopin kitaralinja on nerokkaan minimalistinen tuherrus, mutta voi ja voi, miten viimeisen kolmanneksen pehmolaimeilu harmittaa.

3.5. klo 11:58: Korjattu Arcade Firen Neon Bible -levyn ilmestymisvuosi, joka on 2007 eikä 2008, kuten jutussa aiemmin väitettiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat