Tiina Lehikoinen näyttää, miten aikansa poliittisiin ja aatteellisiin tarkoitusperiin nojaten Eino Leino loi romaaninsa päähenkilön, köyhälistöön kuuluvan naisen

Tiina Lehikoinen lähilukee Eino Leinon romaania köyhälistöön kuuluvasta naisesta ja näyttää, mitä kaikkea toiseuttamisella voi saada aikaan.

Kirjailija ja kuvataiteilija Tiina Lehikoinen on julkaissut aiemmin runoja ja novelleja.

9.5. 12:21

Romaani

Tiina Lehikoinen: Punelma. Like. 350 s.

Aiemmin runoutta ja novelleja julkaissut kirjailija ja kuvataiteilija Tiina Lehikoinen (s. 1982) on tarttunut ensimmäisessä romaanissaan aiheeseen, josta hän on ollut kiinnostunut jo pitkään: naisen kuvaaminen toisena, mykkänä, näkymättömänä, ruumiina.

Peilipinnaksi hän on ottanut Eino Leinon vuonna 1907 kirjoittaman romaanin Jaana Rönty. Aforistisella ja esseistisellä otteella Lehikoisen minäkertoja lähtee kerimään auki Leinon romaanissaan luomaa kuvaa köyhästä naisesta. Kertoja, 1980-luvulla syntynyt dokumentaristi, asettuu dialogiin 1900-luvun alussa eläneen naishahmon, Jaanan, kanssa.

Lehikoinen purkaa kaikkia niitä käsityksiä, ennakkoluuloja ja mielikuvia, joita Leino kirjailijana on romaaninsa päähenkilöön sijoittanut.

Samaan aikaan Lehikoinen asettaa Jaanan laajempaan kehykseen, osaksi naiseuden kuvaamisen jatkumoa eri taiteenlajien sisällä. Kirjailijalla on päämäärä: kaivaa Leinon luoma nainen esiin, kuulla hänen äänensä, piirtää hänelle kasvot ja ääriviivat.

Kirjailija tunnustaa omivansa romaanin henkilön kirjallisen adaptaation keinoin siirtämällä, korvaamalla ja laajentamalla Leinon luomusta. Hän puhuu suoraan Jaanalle: ”Koska kirjailijasi sinusta luoma kuva oli niin karkea ja alakuloinen”.

Pala palalta, fragmentti fragmentilta Lehikoinen näyttää, miten tarkoitushakuisesti ja aikansa poliittisiin ja aatteellisiin tarkoitusperiin Jaana Röntyn hahmo on luotu.

Lukija saa tietää myös teoksen aikalaisvastaanotosta. On kiinnostavaa lukea, että Leinon suhde toiseen kainuulaiseen kirjailijaan Ilmari Kiantoon oli jännitteinen, sillä jälkimmäinen näki Kainuun köyhässä kansassa ja sen sisukkuudessa arvoa, kun taas Leino parjasi kansaa – näki sen alhaisena ja sivistymättömänä.

Lehikoisen minäkertoja ei voi myöskään olla pohtimatta, olemmeko me tottuneet tietynlaiseen todellisuuden esittämiseen ja siihen, että rosoisuus muuttuu tietynlaisten ihmisten kohdalla heitä koskevaksi totuudeksi, kun taas toisten kohdalla se häivytetään?

Tämänkaltaista taiteen eettistä pohdintaa Punelma sisältää paljon, samoin kiinnostavia näkymiä maantieteelliseen eriarvoisuuteen, luokkayhteiskuntaan, sukupuoleen, identiteetteihin.

Lehikoinen osoittaa, miten 1900-luvun alun esittämisen konventiot resonoivat myös tässä ajassa. Toiseuttaminen ei ole ainoastaan historiallinen ilmiö. Feministifilosofeja Simone de Beauvoirista Hélène Cixous’iin siteeraten Leinonen näyttää toteen, miten pitkä jatkumo tällaisilla mykän ja torsoksi typistetyn naisen kuvauksilla taiteessa on.

Leinon luoman palvelusnaisen muotokuvan ankeutta on perusteltu toisaalta ironialla ja toisaalta Leinon pettymyksellä aikakauden kansalliseen projektiin, sivistyneistöön, työväkeen, itseensä, avioliittoonsa, idealismiin ja vähän kaikkeen, Lehikoinen kirjoittaa.

Mikään perinteinen romaani Punelma ei totisesti ole. Itse lumouduin sen ”punelmamaisuudesta” ja aiheiden laajenemisesta eri suuntiin, aina kohti isompia ja syvempiä kehyksiä. Viehätyin ajattelusta ja paneutumisesta.

Lähdeluettelo on valtava. Paikoitellen kerronta lähestyy akateemista kirjallisuuden analyysiä, paikoitellen esseistiikkaa. Fakta ja fiktio nivoutuvat toisiinsa. Vaikutelma kevenee ja murtuu aforistisemmissa kohdissa, joissa Lehikoinen puhuu Jaanalle kuin ystävälleen, kuin nainen naiselle.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat