Colson Whitehead kirjoittaa Yhdysvaltain mustan historian raakuuksista, jotka saavat nyt ajattelemaan Ukrainaa: ”Dynamiikka vahvojen ja heikkojen välillä on ikuinen”

Kahdesti Pulitzerilla palkittu yhdysvaltalaiskirjailija esiintyy viikonloppuna Helsinki Lit -festivaalilla.

Kirjailija Colson Whiteheadin uusin romaani Harlem Shuffle ilmestyi suomeksi alkuvuodesta Markku Päkkilän kääntämänä.

13.5. 2:00 | Päivitetty 13.5. 9:11

Pariinkin yhdysvaltalaisen Colson Whiteheadin romaaniin liittyy pysäyttävä lause, jonkinlainen motto.

Ensimmäisen suomennoksen Balladi John Henrystä (2001) mieleenpainuva, yhdysvaltalaisesta rasismista muistuttava lause kuului: Mississippi on kaikkialla ja 50-luku pysyy.

Sen murahtaa romaanin toimittaja-päähenkilö, joka vierailee 1800-luvun voimamiehen kunniaksi keksityllä festivaalilla.

Liki kokonaan valkean yleisön joukossa mustan kaupunkilaisen on vaikea tunnistaa itseään, saati juhlan alkusyytä – toista mustaa miestä, rautatien rakentajaa, vapautettua orjaa.

Pulitzer-palkittuun Nickelin poikiin (2019) taas liittyy lause, jonka Whitehead teippasi seinälle, kun kirjoitti romaaniaan 1960-luvun brutaalista kasvatuslaitoksesta ja mustien poikien kohtaloista siellä. Syylliset pakenevat, viattomat kärsivät, se kuului.

Uusimpaan romaaniin Harlem Shuffle, josta kirjailija varmasti kertoo tämän viikonlopun Helsinki Lit -festivaalilla, ei kuulemma mottoa liity.

”Pitääpä miettiä”, Whitehead myhäilee videohaastattelussa, joka tehtiin pari viikkoa sitten. ”Palaan asiaan.”

Sitä odotellessa valitsen itse romaanin motoksi lauseet, jotka ovat sen toisen luvun alaotsikkona: Ruskea kirjekuori on ruskea kirjekuori. Jos marssijärjestyksestä ei piitata, koko systeemi kaatuu.

Lue lisää: Nykykirjallisuuden huiput Suomeen tuova Helsinki Lit -festivaali alkaa tänään – HS näyttää keskustelut suorana kello 17 alkaen

Harlem Shuffle on nimittäin hyvin erilainen kuin Whiteheadin edelliset romaanit. Se on täysverinen rikostarina, joka herättää eloon paitsi 1950–60-luvun vaihteen Harlemin, myös sen rikolliset, surkeista narkkareista pröystäileviin gangstereihin.

Harlem Shuffle -romaanin tapahtumiin kiinteästi liittyvä Theresa-hotelli oli 1960-luvulla yksi mustan New Yorkin merkkirakennuksia, jossa taiteilijat, aktivistit ja muutkin julkkikset asuivat ja juhlivat. Kuvassa vuodelta 1963 Arnold Johnson puhuu hotellin edustalla mielenosoittajille.

Päähenkilö Raymond Carney on huonekalukauppias, joka koettaa menestyä, kun yhteen suuntaan vetää valkoisten pyörittämä rasistinen liike-elämä ja toiseen suuntaan alamaailma.

Tasapainottelu on vaikeaa, kun molempia pitää lahjoa. Carney tuntuu repeävän kahtia yrittäessään elää modernissa suurkaupungissa, kapitalistisessa järjestelmässä.

Kirjailija itse näkee hänessä kuitenkin useampia puolia: ”Pikemminkin lainaisin runoilija Walt Whitmania, jonka mukaan meissä jokaisessa on sisällämme kaikkeuksia.”

”Carneyhan on myös eri ihminen yksin kuin perheensä kanssa, erilainen päivällä ja yöllä. Se, että sanoo hänen jakautuneen vain kahtia, ei oikeastaan tee hänelle oikeutta.”

Kun Whitehead sanoo näin, voi ajatella hänen puhuvan myös itsestään: niin monipuolinen, stereotypioita kaihtava 52-vuotias kirjailija on.

Taustaltaan hän on newyorkilainen, mutta vauraasta yrittäjäperheestä, yksityiskoulun ja Harvard Collegen kasvatti. Ennen kirjailijan uraa hän työskenteli toimittajana Village Voice -lehdessä. Uransa aikana hän on ehtinyt kirjoittaa niin omaelämäkerrallista ja historiallista proosaa kuin kauhudystopiaa, esseitä ja tietokirjan pokerinpeluusta.

Suurimman menestyksen ovat silti tuoneet romaanit, joissa kyse on nimenomaan Yhdysvaltain mustasta historiasta ja sen pimeimmistä puolista.

Sekä paenneesta orjasta kertonut Maanalainen rautatie (2016) että Nickelin pojat voittivat Pulitzer-palkinnon – ja tekivät Whiteheadista ensimmäisen mustan kirjailijan, joka on saanut tunnustuksen kahdesti.

Nickelin pojat -romaania (2019) varten Colson Whitehead perehtyi floridalaisen Dozier-poikakoulun raakaan historiaan, joka oli alkanut paljastua 2000-luvun alussa. Sadat miehet paljastivat siellä kokemaansa väkivaltaa, ja koulun alueelta löytyi myös kymmenien huonoon kohteluun ja pahoinpitelyihin kuolleiden hautoja.

Onko taustalla siis kuitenkin väliä? Onko Whitehead kirjailija vai musta kirjailija? Vai molempia?

”Käsittääkseni tuollaista ei ole kysytty sitten 1970-luvun”, hän nauraa mutta jatkaa sitten:

”Olen newyorkilainen kirjailija, olen musta kirjailija… olen kirjailija, joka tykkää ottaa päiväunet. Olen kirjoittanut zombieista, olen kirjoittanut New Yorkista ja sen arkkitehtuurista”, hän luettelee.

”Ja pidän yhtä lailla scifistä ja vanhoista rikoselokuvista kuin Toni Morrisonista.”

Monilla hänen kirjoistaan ei ole mitään tekemistä mustan historian tai roturistiriitojen kanssa. Toisilla on, mutta se ei tarkoita, että kirjailijalla olisi niiden käsittelyyn velvollisuus.

”Kirjoitan rodusta, jos haluan. Ainoa varsinainen velvollisuuteni on olla munaamatta tarinaa, jota kirjoitan.”

Seuraa kuitenkin pieni historiallinen katsaus.

”Viisikymmentä vuotta sitten varmasti olikin niin, että mustat kirjailijat kokivat tarpeelliseksi välittää ’mustaa kokemusta’. Mutta eihän sellaista ole! Niin kuin ei ole ’valkoista kokemusta’! Niitä on monia: köyhyyttä, rikkautta, elämää eri puolilla Yhdysvaltoja.”

”Voi toki olla, että mustilta kirjailijoilta edelleen odotetaan tällaisia kuvauksia, mutta minä en ajattele niin, kun olen syntynytkin vasta kansalaisoikeusliikkeen jälkeen. Kirjoissani on kyse minun kokemuksistani, minun tulkinnoistani historiasta.”

Sen Whitehead myöntää, että mustasta historiasta pitää kirjoittaa. Orjuutta tai sisällissodan jälkeen säädettyjä Jim Crow -rotuerottelulakeja ei edelleenkään käsitellä kouluopetuksessa tarpeeksi.

Ja onhan Yhdysvallat rasistinen valtio – vaikkei yhtä rasistinen kuin sata vuotta sitten: ”Musta presidentti ei vaikuttanut asiaan, ainakaan tarpeeksi. Hänen jälkeensähän valittiin Donald Trump”, Whitehead toteaa kuivasti.

Kirjojensa todelliseen vaikutukseen hän ei siis liiemmin usko: taiteella ei loppujen lopuksi ole tällä hetkellä kovin paljon merkitystä yhteiskunnassa.

Toisinkin on ollut. Whitehead antaa esimerkkejä:

Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa -romaani antoi 1850-luvulla pohjoisvaltioiden asukkaille tietoa, joka vaikutti sekä sisällissotaan että orjuuden lopettamiseen, ja 1900-luvun alussa Upton Sinclairin romaani Chicagon teurastamo-oloista muutti lainsäädäntöä ruokaturvallisuudesta.”

Nämä kirjat ovat hänen mukaansa kuitenkin olleet poikkeuksia. Hänen omilla paljastuksillaan, kuten karuilla faktoilla Nickelin pojat -romaanin taustalla olleesta floridalaisesta Dozierin poikakoulusta, ei ollut samanlaista tehoa.

”Se, mitä olen kirjoittanut orjuudesta ja rotuerottelusta, on tullut monille lukijoille yllätyksenä, mutta kyse on ollut nimenomaan yksilöistä: heidän valaistumisestaan taiteessa on kyse. Vankiloiden tai kasvatuslaitosten oloihin Nickelin pojat ei vaikuttanut millään lailla. Eivät niistä vastaavat ihmiset lue kirjoja.”

Katso alla olevalta videolta, kuinka Colson Whitehead puhuu taiteen asemasta yhteiskunnassa

Whiteheadin teksteissä kerrotaan usein kammottavista asioista lakonisesti, liikoja dramatisoimatta. Orjien esineellistämistä ja rasistista väkivaltaa, silmitöntä ja vatsaa kääntävää, voidaan kuvata sivulauseissa, lähes hyväntuulisesti.

Näin kokijat ovat asioista itse kertoneet, Whitehead perustelee.

Maanalaista rautatietä varten luin entisten orjien muistelmia, ja he kuvailivat elämäänsä asiallisesti, kauhistelematta. Se toimii: jo pelkkä raportti siitä, että lapsi tai vanhempi myydään tai ruoskitaan, tuo asian kauheuden hyvin esille.”

Monet asiat mustasta historiasta ovat olleet löytöjä myös taustatyötä tehneelle kirjailijalle. Whiteheadin mukaan se, että hän on itsekin järkyttynyt tietoja kerätessään, on ollut tärkeää: ”Jos osakin siitä välittyy lukijalle, olen tehnyt työni hyvin.”

Siitä on kosolti todisteita, lukuisten kirjallisuuspalkintojen lisäksi lukijasuosiota ympäri maailmaa. Käännöksiä teoksista on tehty yli kahdellekymmenelle kielelle.

Tähän on varmasti vaikuttanut myös toinen Whiteheadille tyypillinen tyylikeino: todellisuuden muuntaminen fantastiseksi, kuten Maanalaisessa rautatiessä, jossa pakeneva orja Cora kulkee unenomaisesti historiallisesta tilanteesta toiseen, vuosisadoista tai maantieteestä välittämättä.

Whitehead itse vertaa tarinan rakennetta ja ideaa Jonathan Swiftin Gulliverin retkiin.

Plantaasilta lähdettyään Cora asettuu kaupunkiin, jossa mustilla tehdään julmia lääketieteellisiä kokeita, niitä paettuaan toiseen, jossa hän joutuu piiloutumaan ullakolle kuin Anne Frank toisessa maailmansodassa.

”Natsi-Saksassahan sovellettiin itse asiassa amerikkalaisia 1800-luvun teorioita rotujen eriarvoisuudesta, joilla oli alun perin perusteltu orjuutta”, Whitehead selvittää. ”Coran matkan avulla saatoin siis herättää keskustelua Yhdysvaltain historiasta.”

”Mutta kirjailijavierailuilla Euroopassa sain paljon palautetta siitä, miten tarina toikin mieleen toisen maailmansodan vastarintaliikkeet, juutalaisvainot ja keskitysleirit.”

Nyt romaani, josta optimismia on vaikea löytää, saa tekijänsä ajattelemaan myös Ukrainaa:

”Etenkin se, miten Cora piileksii lynkkaajiltaan… Valitettavasti dynamiikka vahvojen ja heikkojen välillä on universaali, ikuinen.”

Synkkien romaanien – ja pandemian – jälkeen Whitehead halusikin kirjoittaa jotain ihan muuta. Niin syntyi ironiasta nostalgiaan pompahteleva, paikoin koominenkin Harlem Shuffle.

Huonekalukauppias Carneyn tarina saa myös jatko-osan, joka ilmestyy 2023. Ensimmäistä kertaa urallaan Whitehead palaa jo luomansa henkilön vaiheisiin.

”Pidin hänestä kovasti”, kirjailija tunnustaa. ”Lisäksi oli niin hienoa kuvata New Yorkia, jossa vanhempani olivat eläneet, että halusin jatkaa oman lapsuuteni 1970-luvulle.”

Sinne juontavat juurensa myös monet tyylilliset esikuvat. Kirjailija rakastaa rikoselokuvia, varsinkin jos ne kertovat ryöstöistä.

”Alun perin päätös kirjoittaa rikosromaani syntyi vajaat kymmenen vuotta sitten, kun taas kerran mietin, minkä elokuvan katsoisin illalla… Valitsisinko Ocean’s Elevenin, niin kuin monta kertaa aiemminkin, vai jonkun ranskalaisen, kuten Rififin?”

”Ajattelin, miten hauskaa niiden kirjoittajilla on täytynyt olla, ja päätin itsekin kokeilla.”

Se kirjailijan työssä on Whiteheadin mielestä loppujen lopuksi parasta:

”Voi vaihdella tunnelman mukaan aihetta ja tyyliä. Se antaa haastetta mutta myös energisoi. Sääntöjä ei ole, eikä ammattiliittoa valittamassa, jos kirjoittaakin eri tavoin kuin ennen.”

Colson Whitehead

  • Yhdysvaltalainen kirjailija, s. 1969.

  • Opiskeli Harvard Collegessa, työskennellyt kirja-, tv- ja musiikkikriitikkona Village Voice -lehdessä ja yliopisto-opettajana.

  • Kahdeksan romaania, joista neljä ilmestynyt Suomessa Markku Päkkilän käännöksinä: Balladi John Henrystä (2002), Nickelin pojat (2020), Maanalainen rautatie (2021) ja Harlem Shuffle (2022).

  • Sekä Maanalainen rautatie että Nickelin pojat saivat Pulitzer-palkinnon

  • Kirjoittanut myös tietokirjoja ja esseitä.

  • Esiintyy Helsinki Lit -festivaalilla (Lasipalatsi, Bio Rex) la 14.5. klo 13. Haastattelijana Sirpa Kähkönen.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat