Alpo Rusi metsästää demarivakoojia: presidentti Koivisto ei ollut hänen mukaansa pelkästään Kremlille hyödyllinen hölmö vaan maanpetturi

Vakavasti otettavan historiantutkimuksen sijaan vaikutelmaksi jää, että Rusi syyttää muita siitä, mistä hän itseään kerran syytettiin.

Valtiovarainministeri Mauno Koivisto ja ulkoasiainministeri Kalevi Sorsa vastaanottivat presidentti Urho Kekkosta tämän Neuvostoliitonmatkaltaan 1972.

7.5. 15:43

Tietokirja

Alpo Rusi: Kremlin kortti, KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982–1991. Docendo. 368 s.

Pääsyylliset ovat selvillä heti kättelyssä: SDP:n mahtidemarit Kalevi Sorsa ja Mauno Koivisto.

Myös muita johtavia sosiaalidemokraatteja, kuten Tarja Halonen ja Paavo Lipponen, nostetaan tikunnokkaan 1970-, 80- ja 90-lukujen synneistä.

Kun leimat on lyöty ja lopputulos lukittu, valtiotieteiden tohtori, diplomaatti Alpo Rusi aloittaa tutkimuksensa tärkeästä teemasta, kylmän sodan viimeisten vuosien Suomesta KGB:n pelinappulana.

Rusilaisessa historiankuvassa kylmän sodan Suomi on täysin Neuvostoliiton ja sen salaisten asiamiesten taskussa.

Suomalaisten poliittiset valinnat eivät ole eivätkä voi olla suomalaisten tekemiä, vaan kaiken takana häärii aina KGB lonkeroineen. Neuvostoliiton salainen poliisi on kaikkialla läsnä oleva ja kaikkivoipa. Mikään ei tapahdu sattumalta.

Agenttiverkostojen aktivoiminen on lapsellisen helppoa: riittää, että Kremlin ja Tehtaankadun nukkemestarit valitsevat linjansa, minkä jälkeen alkaa tapahtua. Salahankkeita, tulikuumia ”puoluelinjoja” ja Moskovasta kauko-ohjattuja poliitikkoja putkahtelee esiin kuin sieniä sateella.

KGB:n suomalaisilla jalkamiehillä ei ole aivoja, ei ainakaan omia, vaan he täyttävät Tehtaankadun pienimmätkin toiveet turhia kyselemättä ja vaikuttimia epäilemättä.

Näkemys on mustavalkoinen ja kaavamainen, vaikkei kokonaan väärä.

Kylmän sodan viimeisinä vuosikymmeninä niin sanottu ”kotiryssäjärjestelmä” oli levittäytynyt laajalle suomalaiseen yhteiskuntaan. Neuvostoliiton salainen poliisi etsi ja löysi kontaktinsa näistä verkostoista.

Alpu Rusi

KGB värväsi agentteja aiempaa harvemmin rahatukkujen ja ”hunaja-ansojen” kera. Sen sijaan se panosti enemmän ja enemmän niin sanottuihin vaikuttaja- tai kuten aikalaiset sanoivat ”vaikutusvalta-agentteihin”.

Suojelupoliisi raportoi vuonna 1978 paljastavasti, että ”arvostetussa asemassa olevat henkilöt eri syistä” pyrkivät vaikuttamaan ”yleiseen mielipiteeseen, viranomaisten toimintaan tai yksityisiin henkilöihin KGB:n haluamalla tavalla”.

Agenteilla ja vaikuttaja-agenteilla oli kuitenkin radikaalit eronsa.

Toisin kuin Rusi antaa ymmärtää, vaikuttaja-agentin kontrolloiminen ja johdattelu ei ollut helppo tehtävä. Ei varsinaan siksi, että Tehtaankadun edustajat saattoivat kirjata poliitikkoja, virkamiehiä ja journalisteja vaikuttaja-agenteikseen hyvinkin heiveröisillä perusteilla.

Usein riitti pelkästään se, että ”oman miehen” toiminnan voitiin kuvitella edistävän Neuvostoliiton intressiä paremmin kuin jonkun toisen henkilön.

Kovin tyypillinen vaikuttaja-agentti oli fantasiahahmo, joka asui neuvostoliittolaisen tiedustelu-upseerin päässä. Sellaiseen kannatti uskoa, jotta agenttityön mahtavista tuloksista riitti raportoitavaa Moskovaan.

KGB:n strategiset linjaukset vaikuttivat taustalla.

Tehtaankadun vakoilijat olivat iskeneet silmänsä SDP:n vasemmistosiipeen, jonka lupaavimpia kellokkaita piti nostaa valtaan ja alistaa KGB:n ohjailuun vaikuttaja-agenteiksi.

Kalevi Sorsan nousujohteista uraa on väitetty tyyppiesimerkiksi ilmiöstä. Hänen venäläisyhteytensä ovat historiallinen fakta, mutta mutkikkaampi kysymys on, miten ne todellisuudessa vaikuttivat Sorsan lentoon Suomen poliittisen taivaan huipulla.

Rusin maailmassa Sorsan ja muiden vasemmistodemareiden menestystarinat selittyvät yksioikoisesti sillä, että he antoivat pikkusormensa ja lopulta koko kätensä idän salaisille asiamiehille. Mitään muita selityksiä ei hyväksytä.

Myöskään Mauno Koivistoa ei säästellä. Koivisto oli ”presidenttinä oletettavasti Kekkoseen verrattava KGB:n vaikuttaja-agentti”, Rusi tulkitsee ja uskoo KGB:n soluttaneen myös Koiviston lähipiirin.

Provokatiivisin väite liittyy inkeriläisten paluumuuttoon.

Jo jonkin aikaa on tiedetty, että Koivisto keskusteli 1980-luvun lopulla inkeriläisten paluumuutosta KGB:n Suomen-residentin Feliks Karasevin kanssa, mutta nyt johtopäätökset tapaamisista ovat kauniisti sanottuna rohkeita.

Rusi uskoo Koiviston joutuneen KGB:n kauko-ohjaukseen. Vaikuttaja-agentin avulla Neuvostoliiton raja-alueet saatiin puhdistettua inkeriläisaktivisteista, jotka olivat jo pidemmän aikaa hermostuttaneet salaista poliisia.

Koivistoa ei todistella vain hyödylliseksi hölmöksi vaan myös maanpetturiksi, sillä ”vieraan valtion avustaminen Suomea vahingoittavasti voi olla rangaistavaa myös muutoin kuin kriisioloissa”, Rusi opettaa.

Mitä Koivistoon inkeriläiskulttuurin tuhoajana tulee, tietokirjailija pitää hänen panostaan aivan ratkaisevana.

”Viimeinenkin mahdollisuus Inkerinmaan autonomiaan, saatikka itsenäistymiseen neljäntenä Baltian maana, kaatui”, Rusi kirjoittaa ja uskoo myös luovutetun Karjalan palautuksen tyssänneen KGB:n ohjailemaan Koivistoon.

Agenttiteorioilla ei synny vakavasti otettavaa historiantutkimusta. Sen sijaan syntyy pamflettimainen tietokirja, jossa asiallisia jaksoja ja lähdetyön helmiä on mahdotonta erottaa matalaotsaisesta vihjailusta ja loistavasta saivartelusta.

On vaikea välttää vaikutelmaa, että Rusi kiertää kehää oman napansa ympärillä: kerta kerran jälkeen hän syyttää muita siitä, mistä häntä itseään perusteettomasti syytettiin.

Kosto motivoi tietokirjailijaa vaan ei jaksa vakuuttaa lukijaa. Selväksi tulee kyllä, että kylmän sodan Suomessa pelattiin Kremlin kortilla, mutta ilmiön paljastaminen ja eritteleminen jäävät muiden huoleksi.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti, joka on erikoistunut muun muassa kylmän sodan ja vakoilun historiaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat