Olin häpeissäni siitä, että me venäläiset emme tunne häpeää mistään – kauna on tärkeä käsite venäläisen yhteiskunnan ymmärtämisessä

Taiteilijat pakenevat Venäjältä, ja Suomeen saapunut dramaturgi Mikhail Durnenkov kertoo, mikä sai hänet jättämään kotinsa ja miksi niin monet venäläiset vaikenevat.

Dramaturgi Mikhail Durnenkov tuli Suomeen vaimonsa, poikansa ja mäyräkoiransa kanssa Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

7.5. 2:00 | Päivitetty 7.5. 9:57

Olen venäläinen dramaturgi, ja vaimoni on teatteritaiteilija. Meillä on viisitoistavuotias poika sekä veikeä mäyräkoira nimeltä Kubrik.

Aikana ennen sotaa me olimme Venäjällä tunnettuja taiteilijoita. Minun näytelmiäni esitettiin teattereissa ja vaimo lavasti menestyviä oopperaesityksiä. Saimme arvostettuja teatterialan palkintoja. Työskentelimme paljon myös ulkomailla, Suomessakin.

Vuonna 2009 osallistuin Helsingissä järjestettävään Baltic Circle -teatterifestivaaliin. Olin mukana Talvisota-lukudraaman kirjoittajaryhmässä, johon kuului suomalaisia, venäläisiä ja ukrainalaisia näytelmäkirjailijoita.

Mitä enemmän perehdyin talvisotaan, sitä paremmin ymmärsin, kuinka vähän tästä sodasta Venäjällä tiedetään. Olin häpeissäni siitä, että me venäläiset emme tunne häpeää mistään.

Uuden sodan kynnyksellä, hieman ennen kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, kuuntelin venäläisiä uutisia. Niissä sanottiin, että Nato tulee liian lähelle Venäjän rajoja. Sanottiin, että jos Nato sijoittaa Ukrainan alueelle ohjuksia, niiden lentoaika Moskovaan ja Pietariin lyhenee, eikä Venäjä hyväksy tätä. En mitenkään voinut välttyä déjà-vu-tunteelta.

Menneisyys palasi kolkuttamaan nykyisyyden oveen.

Pian sodan alkamisen jälkeen Putin tuomitsi puheessaan kansanpetturit, jotka ovat ”fyysisesti Venäjällä, henkisesti lännessä”. Jo aiemmin minusta oli tuntunut kuin olisin hyökkäyssotaa käyvän fasisti-Saksan kansalainen – ja nyt lisäksi alkoi tuntua siltä kuin olisin omassa maassani juutalaisten asemassa. Se oli perheelleni liikaa. Otimme koiramme ja ajoimme Suomeen.

Putinin Venäjä ei koskaan ole uskonut taiteen voimaan eikä tukenut sitä merkittävästi. Tukea ovat saaneet lähinnä ”vientikelpoisen” taiteen tekijät: kulttuuriministeriön rahoituslistan kärjessä keikkuvat vuodesta toiseen kaviaari, baletti, isänmaallinen elokuva, avaruus ja presidentin suosikkikapellimestari Valeri Gergijev. Muut ovat saaneet tyytyä lapsipuolen asemaan ja budjetin jämiin tai sinnitellä omin avuin.

Hieman ennen Suomen rajalle tuloa minä ja vaimoni tyhjensimme hermostuneina tietoja puhelimistamme. Olimme kuulleet, että rajalla FSB:n edustajat tarkastavat laitteiden ja viestintäsovellusten sisältöjä eivätkä päästä rajan yli sellaisia, joiden laitteista löytyy kiellettyä sisältöä. Emme tienneet, mitä kaikkea pidettäisiin kiellettynä, joten poistimme kuumeisesti valokuvia sodanvastaisista kokoontumisista sekä ulkomaalaisten kollegoiden kanssa käytyjä keskusteluja.

Pyysin myös poikaani poistamaan Instagram-tililtään kuvan sodanvastaisesta kyltistä, jossa oli aihetunniste ”F…CK THE WAR”. Ehkä se olisi kannattanut tehdä jo aiemmin kasvatuksellisista syistä, mutta minä tein sen tässä tilanteessa itsesensuurin nimissä.

Rajanylitys sujui kuitenkin helposti, eikä kukaan ollut kiinnostunut puhelimistamme. Kun siirryimme eteenpäin Venäjän rajatarkastuspisteeltä, tuntui kuin kaikki sisäiset lihakset olisivat rentoutuneet monen päivän voimakkaan jännitystilan jäljiltä.

Jo kaksi vuotta sitten aloitimme tulevaisuutta pohtivan teatteriprojektin Espoon teatterin ja helsinkiläisen Klockriketeaternin kanssa. Mietimme edistyksen tuomia haasteita, olimme huolissamme ympäristön tilasta ja halusimme käsitellä sukupuolikysymyksiä.

Joskus minusta tuntuu kuin olisimme painaneet nappia, joka sai tulevaisuuden vyörymään nykyisyyteen.

Alkoi koronapandemia. Sitten alkoi sota.

Sodan alettua en voinut muutamaan päivään uskoa, että niin oli todella tapahtunut. Miten seitsenkymppinen ihminen sai päähänsä avata tämän Pandoran lippaan? Keitä olivat kaikki ne venäläiset, jotka tukivat sotaa? Miksi minä en tunne heitä?

Kun Venäjä vuonna 2014 liitti Krimin itseensä, minä ja vaimoni – kuten kaikki muutkin lähipiirissämme – poistimme sosiaalisen median verkostoistamme sellaiset ihmiset, joiden kanssa olimme asioista eri mieltä. Me vastustimme liittämistä emmekä halunneet olla yhteydessä sellaisiin ihmisiin, jotka riemuitsivat ”Krim on meidän!” -hengessä.

Huomasin nopeasti, että jokaiseen esittämääni perusteluun sille, miksi ei ole hyväksyttävää vallata naapurivaltiolta alueita, löytyi vastapuolelta välittömästi päinvastainen argumentti. Minulle kerrottiin, kuinka venäjänkielistä väestöä sorretaan Ukrainassa ja kuinka Krim historiallisesti kuuluu Venäjään. Vedottiinpa jostain syystä jopa Jugoslavian pommituksiin vuonna 1999.

Oli helpompaa estää keskustelukumppani kuin jatkaa loputonta hedelmätöntä kiistelyä, jonka lopputuloksena kumpikin osapuoli oli vain entistä ärtyneempi ja ilkeämpi.

Tämän ”kaverilistan siivouksen” jälkeen päädyimme samanmielisten ihmisten muodostamaan somekuplaan. Minun kuplani koostuu lähinnä liberaaleista ja taidealan ihmisistä.

Suuri enemmistö pysyy Venäjällä passiivisena ja hiljaa, Mikhail Durnenkov sanoo.

Kaikki kuplassani olevat ihmiset eivät suinkaan ole aktiivisesti ilmaisseet vastustavansa sotaa missään vaiheessa. Liberaalit ovat jo vuosien ajan pysyneet poliittisesti passiivisina. He ovat tehneet sovun oman omantuntonsa kanssa. He ovat perustelleet asian itselleen esimerkiksi näin: ”voin sentään tehdä taidetta”, ”työni auttaa kaikessa hiljaisuudessa parantamaan yhteiskuntaa”, ”missioni on olla kulttuurin Schindler”, ”haluan kertoa totuuden taiteen kautta”.

Nyt näitä perusteluja täytyy miettiä uudelleen. Valokuvat Butšasta ja Mariupolista ovat vieneet uskon pienten tekojen voimaan.

Ne, jotka ovat voineet poistua maasta, ovat käyttäneet tätä keinoa omantuntonsa tyynnyttämiseen. Monet taiteilijat eivät kuitenkaan ole voineet tai halunneet lähteä. He ovat huonommassa tilanteessa.

Venäjän uusien lakien mukaan mikä tahansa sodanvastainen lausunto voi johtaa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Tämä koskee myös taiteen muodossa esitettyjä yhteiskunnallisia kannanottoja. Kun sortokoneisto on kerran lähtenyt käyntiin, sitä on vaikea pysäyttää.

Heti sodan alkupäivinä minuun otti yhteyttä teatterinjohtaja, jonka teatterissa esitettiin näytelmääni. Hän kyseli kautta rantain, että enhän suinkaan ollut lähiaikoina allekirjoittanut mitään sodanvastaisia vetoomuksia. Luin rivien välistä viestin todellisen sisällön ja vastasin: ”Jos teitä pelottaa, poistakaa näytelmäni ohjelmistosta.”

Enää kukaan ei kysele. ”Poliittisesti epäilyttävät” näytelmät vain katoavat ohjelmistoista.

Monien venäläisten teattereiden julkisivua koristaa kirjain Z. Tätä kirjoittaessa ”valtavirrasta poikkeaa” 19 teatteria, kun teattereita on yhteensä yli 600. Saa nähdä, montako teatteria päätyy Z-kirjaimen alle, kun käsky tulee ylhäältä. Ja tällainen käsky tulee, siitä ei ole epäilystäkään.

Moskovan Punaisella torilla harjoiteltiin 28.4. tulevaa voiton päivän (9.5.) paraatia varten. Sotilasajoneuvot kuvattiin lähellä Oleg Tabakovin teatteria.

Kaiken taustalla kaikuu suurten teatterien taiteellisten johtajien paljonpuhuva vaikeneminen. Heille sodan vastustaminen tarkoittaa tuotannon jäsenten suoraa erottamista ja kollektiivien lakkauttamista, aivan kuten Valko-Venäjällä aiemmin.

Muissakin kuplissa vaietaan. Kaikilla on omat sopimuksensa.

Liike-elämän toimijat vaikenevat, koska heidän sanattomassa sopimuksessaan valtaapitävien kanssa sanotaan: ”voit tehdä kauppaa minun tiloissani mutta vain minun ehdoillani”. He vaikenevat, koska he voisivat helposti menettää kaiken senkin, jota eivät vielä ole pakotteiden takia menettäneet.

Monet valtion virkailijat ja julkisen sektorin työntekijät vaikenevat, koska jo vuosien ajan he ovat olleet ainoita, joiden asema Putinin Venäjällä on pysynyt vakaana. He ovat tottuneet luottamaan Venäjän öljyrahojen tuomaan turvaan.

Aikanaan hämmästyin nähdessäni Moskovassa asevoimien toimiston edessä halukkaita asepalvelukseen astujia jonoksi asti. Omassa nuoruudessani kukaan ei palavasti halunnut armeijaan. Asiaan löytyi yksinkertainen selitys: valtion virkoihin otetaan vain asepalveluksen suorittaneita.

Kauna on tärkeä käsite venäläisen yhteiskunnan ymmärtämisessä: se viittaa näyttämisen haluun ja tarpeeseen maksaa kalavelat aiemmasta alentuvasta kohtelusta. Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvä kauna on niin sanotun putinilaisen patriotismin perusta.

Suurin ja läpäisemättömin sosiaalinen kupla koostuu passiivisesta enemmistöstä. Juuri tämän joukon reaktiota valtio pelkää eniten. Ajatellaan, että jos nämä ihmiset lähtevät liikkeelle, vallankumous on väistämätön.

Tähän joukkoon kuuluu ennen kaikkea neuvostoaikana varttuneita ihmisiä, jotka eivät käytä internetiä vaan pitävät ainoana tiedonlähteenään televisiota. Yhteiskunnallinen keskustelu heidän kanssaan päätyy aina toteamukseen: ”Ette kai halua hullua 90-lukua takaisin?”

Valtio tekee nyt kaikkensa, jotta tämä suuri enemmistö ei kokisi äänettömään sopimukseen perustuvan turvallisuutensa horjuvan pakotteiden alla. Valtaapitävien tehtävänä on pitää talouden heikentyminen mahdollisimman hyvin heiltä piilossa.

Samaan aikaan propagandan avulla pyritään tekemään heistä patriootteja. Jos valtio onnistuu tässä, Venäjä on Pohjois-Korean tiellä.

En ole koskaan tuntenut itseäni yhtä venäläiseksi kuin näinä päivinä. Tänään poikani aloitti suomalaisen koulun. Kävin eilen tapaamassa opettajaa. Hän kertoi, että poikani on luokan ainoa venäläinen ja että samalla luokalla on yli kymmenen ukrainalaista oppilasta. Minulle kävi, kuten näytelmäkirjailijalle voi käydä: Näin yöllä unessa koko tarinan – kuinka sota syttyi, kuinka se jatkuu koululuokassa, ja mihin se lopulta päättyy. Näin kaiken alusta loppuun.

Kun aamulla vein poikani kouluun, en valmistellut häntä. Sanoin hänelle: ”Hymyile, ole ystävällinen ja muista, että me olemme täällä siksi, koska vastustamme sotaa.”

Uskon, että tulevaisuuden historiankirjoissa kaikki tämä, mitä nyt tapahtuu, liitetään aiheeseen ”Neuvostoliiton hajoaminen”. Se hajoamisprosessi on kestänyt vuosikymmeniä, eikä se ole päättynyt vieläkään.

Toivon, että tulevaisuudessa ei tunneta kansallisuuden käsitettä. Tietenkin kansallisuus on tärkeä asia. Juuri se antoi suomalaisille voimaa talvisodassa, ja juuri se antaa tänä päivänä ukrainalaisille voimaa pysyä yhtenäisenä rintamana ja panna hyökkääjälle kampoihin.

Täytyy kuitenkin muistaa, että ellei Venäjä olisi aloittanut tätä sotaa, me emme ajattelisi niinkään paljon sitä, mistä maasta tulemme, vaan muistaisimme, että me kaikki olemme yksinkertaisesti ihmisiä.

Kun kirjoitin tätä tekstiä, sain pojaltani koulusta kuvaviestin, jossa hän hymyilee leveästi. Hän kertoo, että hän on jo saanut kavereita ja ”kaikki on mahtavasti”.

Tulevaisuudessa on toivoa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat