Harry Haft selvisi keskitysleiriltä nyrkkeilemällä ja häntä näyttelevä Ben Foster saisi voittaa roolistaan kaikki palkinnot

The Survivor ei yllätä juonenkäänteillään vaan erityisesti päähahmonsa psykologisella syvyydellä.

Ben Foster näyttelee holokaustista nyrkkeilemällä selvinnyttä Harry Haftia elokuvassa The Survivor. Foster tekee todennäköisesti elämänsä tähän asti hienoimman roolisuorituksen.

9.6. 14:09

Draama

The Survivor. Ohjaus Barry Levinson, käsikirjoitus Justine Juel Gillmer, pääosissa Ben Foster, Billy Magnussen, Vicky Krieps, Peter Sarsgaard, Danny DeVito, John Leguizamo, 129 min, K16. ★★★★

The Survivor vaikuttaa aluksi täysin tavanomaiselta ja varsin yhdentekevältä tositapahtumiin pohjautuvalta elämäkertaelokuvalta, mukana nyrkkeilyä, natseja ja keskitysleirejä. Se pääsee kuitenkin yllättämään.

Päähenkilö Harry Haft (Ben Foster) kävelee rannalla 1960-luvulla, katsoo omaa varjoaan ja näkee yhtäkkiä toisen varjon, joka ottaa hänen varjokädestään kiinni. Hänen rinnallaan ei kuitenkaan kävele kukaan.

Hyppäys menneeseen nuoruuteen, natsien miehittämään Puolaan. Rakastettu katoaa sotilaiden mukaan.

Hyppäys toiseen menneeseen eli Yhdysvaltoihin vuonna 1949, jossa Haft tekee pienimuotoista nyrkkeilyuraa. Hän haluaa otteluun kovassa nousussa olevan ja tulevan legendan Rocky Marcianon kanssa, jotta saisi nimensä lehteen ja sitä kautta yhteyden vuosia sitten kadonneeseen Leahiin (Dar Zuzovsky).

Ei onnistu, ei ainakaan ennen kuin jotain omasta tarinasta on ensin kerrottu lehdistölle.

Nuuskiva toimittaja saa juttunsa eli Haftin osittaisen tarinan sodasta. Hyppäys menneeseen: Haft joutui nyrkkeilemään Auschwitzin keskitysleirillä muita juutalaisvankeja vastaan sen jälkeen kun natsiupseeri Dietrich Schneider (Billy Magnussen) näki hänen lyövän vanginvartijaa. Isku oli niin kova, että Schneider otti Haftin siipiensä alle upseerien viihteeksi, vaikka yleensä vanginvartijan lyömisestä seurasi välitön teloitus.

Natsiupseerit löivät nyrkkeilyringin ympärillä keskenään vetoa otteluista, ja hävinnyt murhattiin. Haft selvisi elossa tiettävästi yhteensä 76 ottelusta.

Kun New Jerseyn juutalaisyhteisö saa tietää Haftin teoista, alkaa syrjintä. Samalla Haftin menneisyys kummittelee hänen päässään jatkuvasti.

Kaikki tämä kerrotaan ihailtavan nopeasti, mutta tottuneemmat elokuvien katsojat osaavat rakentaa tämän perusteella jo koko elokuvan kaaren.

Muun muassa Sademiehen (1988) ohjannut Barry Levinson on kuitenkin tehnyt tavallisuudessaan pienen helmen, joka ei yllätä juonenkäänteillään, ei rakenteellaan eikä kuvauksellaan, vaan elokuvan hahmojen asteittaisella syventämisellä. Erityisesti tämä koskee päähenkilö Haftia, jota Foster näyttelee niin mykistävällä mutta hienovaraisella tavalla, että minun puolestani hänen pitäisi voittaa kaikki mahdolliset palkinnot.

Silmien liikkeestä ja kävelytyylistä alkaen kaikki näyttelysuorituksessa näyttää täydellisesti mietityltä.

Fosterin tulkitsema Haft on todellinen ihminen niin rumuudessaan kuin kauneudessaan, ja tulkinta jää mieleen pitkäksi aikaa.

Ensin Haft vaikuttaa liian tutulta puhumattomalta ja traumatisoituneelta mieheltä, joka siirtää pahan olonsa perheeseensä. Haft on kuitenkin älykäs, hyvin itsetietoinen ja täysin kykenevä niin puhumiseen kuin analyysiin, kunhan hän kokee voivansa luottaa ihmisiin. Sitten jokin aistihavainto palauttaa menneisyyden taas muistiin ja pilaa kaiken.

Elokuva käy vähitellen läpi Haftin vihaa itseään kohtaan: Olen elossa, mutta millä hinnalla? Tein kaiken vain siksi, että selviäisin, mutta miksi minusta tuntuu siltä, että olen myös itse syyllinen kiduttamiseeni? Enkö olisi voinut joka kerta ringissä valita toisin?

Kuulostaa kliseiseltä, mutta elokuva löytää Haftista jatkuvasti uusia kerroksia ja uskaltaa luottaa katsojiinsa.

Samoin on laita Haftin vaimon Miriam Wofsonikerin (Vicky Krieps) kohdalla. Myös Marcianon valmentaja ja Haftia suurisieluisuudestaan auttava Charley Goldman (Danny DeVito) on vain muutamalla vaivattomalla kohtauksella heti jotain muuta kuin pelkkä juonen solmukohta. Goldmanin etunimi on muuten oikeasti Israel, mutta sitä ei kannata 1940-luvun lopun Yhdysvalloissa sanoa.

Jopa natsi-Schneider osataan kuvata jonain muuna kuin pahvisena pahuuden ilmentymänä. Hän tietää, että natsi-Saksa häviää sodan.

Viha on mielivaltaista.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat