Toisten raskaudet herättävät lapsettomassa kateutta, lapsen saaminen tuntuu vapauden menettämiseltä – Hienot esseet avaavat vanhemmuuden vaikeimpia tunteita

Eturivin kirjailijoiden hieno esseekokoelma muistuttaa, miksi vanhemmuudesta puhuminen on aina vaan tärkeää.

Ida Pimenoffin (vas.) toimittamassa esseekokoelmassa Kasvukausia kirjoittavat äitiydestä muun muassa Hanna Weselius, Heini Junkkaala ja Sinikka Vuola.

8.5. 2:00 | Päivitetty 9.5. 10:31

Muistan miten vuosituhannen alussa esikoislastani odottaessani etsin kuumeisesti luettavaa äitiydestä, mutta aiheesta oli julkaistu hyvin vähän kirjallisuutta. Niinpä minäkin yritin nauraa selaillessani Tyttöystävän opas -teoksia, joissa vinkattiin, miten tulisi toimia, kun raskaana ollessaan alkaa aviomiehen silmissä muistuttaa valasta.

Kaunokirjallisuuden puolella aihetta sentään oli käsitelty. Cia Kiiskisen Äitiyspakkauksessa (2001), Terhi Utriaisen Välimatkoja -romaanissa (1999), Riina Katajavuoren Lahjat-teoksessa (2004) ja Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivisessa (2001) äitiydestä annettiin monipuolisempi kuva. Silti teokset eivät mediassa saaneet paljoa tilaa – ehkä naisen arjen ja ruumiillisuuden kuvausta ei pidetty riittävän kiinnostavana aiheena.

Tällä viikolla ilmestyneessä, Ida Pimenoffin toimittamassa esseekokoelmassa Kasvukausia (WSOY) joukko suomalaisia eturivin kirjailijoita pohtii vanhemmuutta hyvin monista eri lähtökohdista, hyvin henkilökohtaisella tasolla. He avaavat häpeämättä tunteitaan ja ajatuksiaan – niitä alhaisimpinakin pidettyjä. Sitä, miten tyrmistyttävältä oman vapauden menettäminen tuntuu tai millaista kateutta muiden raskaudet lapsettomassa herättävät.

Mukana ovat myös mieskirjailijat Juha Itkonen ja Juhani Karila, joiden tekstejä lukiessa tajuaa, miten hitaasti vanhemmuuden sukupuoliroolit muuttuvat. Vaikka isä haluaisi olla tasavertainen vanhempi, hän on edelleen usein poikkeus – niin noloa kuin se onkin myöntää.

Tällaisen kirjan olisin ahminut nuorena äitinä, ajattelen ensin. Sitten tajuan, että haluan ahmia edelleen. Vanhemmuus ei tule koskaan valmiiksi, vaan muuttuu perhekäsityksen ja yhteiskunnan muuttuessa. Perhe ei ole jotain muusta maailmasta irrallista ja siksi vanhemmuuden kokemukset kertovat paljon ympäröivän maailman arvoista.

Kovin valkoisen, koulutetun ja keskiluokkaisen kirjoittajakaartin takia teoksesta puuttuvat edelleen aivan tuoreet, vaikkapa itsellisen vanhemman tai maahanmuuttajan näkökulmat aiheeseen, minkä Pimenoff itsekin esipuheessa myöntää. Minulle teoksen helmeksi nousee Heini Junkkaalan upea essee kahden äidin ja luovuttaja-isän suhteesta. En usko, että ruumiillisuuteen, sukupuoleen, perheeseen ja sukuun liittyvää problematiikkaa on tällä tavalla koskaan aiemmin käsitelty.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat